Tämä koiraharrastukseni on tarjonnun monenlaista ”suolaa” elämääni. Omistamieni karhukoirien lisäksi minulla oli yksi Suomen pystykorva Jenkki nimeltään. Hankin sen pentuna Vainikkalasta. Sen isä oli muotovalio Vili, emä Veera. Silläkin oli taipumus haukkua hirveä. Näyttelyssä se sai sertin.
Kokeissa olen nähnyt monenlaisia koiria, joilta olen oppinut erilaisia asioita. Harrastukseni on mahdollistanut seurata karhukoiran erilaisia vaiheita ajan saatossa. Urokset ovat olleet aina vähän etusijalla. Nuoruudessa karhukoiranartut olivat ”äitien” osassa ja roolissa. Nykyisin hyviä metsästysnarttuja on melkein joka pitäjässä.
Mielestäni upeata on se, että uusia nuoria koiraharrastajia kasvatetaan lahjoittamalla heille pentuja.
Yksikään näkemistäni ja kokemistani koirista ei ole ollut huono. Kukin on vaan omanlaisensa niin kuin me ihmisetkin.
Meillä koiraharrastajilla on kyllä erilaisia painotuksia, mikä on hyvä koira. Eräs esimerkki tästä on haukku- ja seuraamissitkeys. Kauppisen Heikki Ilomantsista kerran iski asian ytimeen: ”Nykyään ei kello riitä koiran seuraamiseen. Pitää olla almanakka mukana”.
Sain Rautavan Heimolta 27.12.1967 kirjatun kirjeen, josta osaa siteeraan tässä: ”Ilomantsin Käenkosken eteläpuolellla oli ammuttu sutta haulikolla tiellä. Ajokoira ja karhukoira eivät lähteneet jälkiä seuraamaan. Miehet kävivät hakemassa minut Hattuvaarasta. Ampumisesta oli kulunut kolme tuntia. Kun vein Usvan Jurin ja Mukan jäljille, ne alkoivat innokkaasti vetää. Pidin koirat kytkettyinä. Oli pilkkopimeä ja sateen tuhruinen iltayö. Kun olimme jäljittäneet jonkin aikaa, riuhtaisi Juri voimakkaasti. Päästin koirat irti. Alkoi haukku, joka jähmettyi seisontahaukuksi. Juri näykki etupuolelta, Mukka takaa. Yhden koiran susi olisi tappanut. Susi kaadettiin.
Seuraavana aamuna Jurin poika Mukka aloitti haukun. Arvelin haukun sävystä, että on hirvi. Oli karhu. Edellisenä yönä oli karhunmetsästys päättynyt.” Terveisin Heimo.
Itselläni on paljon kokemusta karhukoiran älystä.Paras kokemukseni tästä tapahtui vuonna 1968 Säkylässä valtakunnallisessa Hirvenhaukut-ottelussa.Tuomarikaverinani oli Engelbergin Jouko.
Olimme lauantaina haukuttaneet Haralan Alpon Usvan Pekulla hirveä, joka pyrki koko ajan ahdistelemaan koiraa.
Sunnuntai-aamuna lähdimme Suoknuutin Martin Usvan Panun kanssa samaan maastoon kuin eilen. Sanoin oppaalle, että kierretään aluksi kauempaa lenkki, että nähdään koiran hakutapa ja -laajuus.
Panu löysi hirven läheltä lauantaista paikkaa. Kuuntelimme uutta taistelua. Suolla oli ryskettä ja ryminää. Parin tunnin kuluttua haukku läheni ryhmää. Seisoimme harjanteella, jossa oli vanha hakkuuaukea. Muutamia isoja petäjiä kasvoi harvassa. Kukin ryhmän jäsen ”piiloutui” petäjänsä taakse, kun näimme Panun kuljettavan hirveä.
Koira härnäsi hirveä ja houkutteli sitä peräänsä. Hirvi nousi kuin talutushihnassa meitä kohti. Seisoin liikkumatta petäjäni suojassa kun hirvi meni ohitseni noin kymmenen metrin päästä. Sitten se pysähtyi noin 15 metrin päässä takapuoli minuun päin. Hetken päästä Panu tuli luokseni, katsoi silmiini ja tökkäsi polveeni. Haukku jatkui ja koira meni seuraavan ryhmänjäsenen luokse. Jokainen käytiin herättelemässä: ”Ammu jo, elukka on edessäsi”.
Sitten hirvi lähti. Kuulimme kaukaista haukkua. Panu otti yhteyttä ja kytkettiin. Annoimme 98 pistettä, jotka ylituomari Kainuan Erkki hyväksyi. Usvan Panu voitti ensimmäisen hirvikuninkuutensa.
Vähän samantyyppistä taitoa kertoi ystäväni Kotron Reino hirvikuningas Mustistaan.
Kun kuljeskelen Oprin kanssa päivälenkeillä täällä Järvenpäässä silloin tällöin joku kysyy, onko koirani Karjalan karhukoira. Joskus Opri saa ihailevia kommentteja.
Elämästäni puuttuisi paljon upeita kokemuksia ellen olisi ollut mukana tässä koiraharrastuksessa nämä reilut 60 vuotta.
Luulen, että ainakin osaksi on ollut koirieni ansiota, että olen säilynyt vielä liikkuvana ja luonnosta hyvää mieltä löytävänä. Enää en niin mielelläni lähde marjastamaan, mutta Karjalan karhukoiran haukkua kuuntelee kuin musiikkia.
Jouko Mutanen lähetti Pystykorva-toimitukseen 13.3.2016 päivätyn kirjeen, jonka sisältö julkaistiin hänen luvallaan:
”Tänään 13.3.2016 oli meille surun päivä. Oprilla todettiin kasvain kaulassa. Arvioimme tilanteen niin hankalaksi, että Opri päätettiin ”nukuttaa”. Se olisi täyttänyt 13 vuotta kahden viikon kuluttua.
Haluan karhukoirieni muistoksi liittää muutaman säkeen ”Sateenkaarisillasta” (kirjoittaja tuntematon):
”Lemmikit, jotka ovat olleet jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle. Siellä ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Sairaat ja vanhat saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä.
Tulee päivä, jona yksi pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Yht’äkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon. Katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka olivat pois elämästäsi mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.
Sitten ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä.”
Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 201
