Usvan Mimmillä oli yksi erikoisuus. Se alkoi Hossan mökillä kantaa eläviä haukia kuistille. Emme tienneet, mikä oli homman nimi. Syksyllä olin joillamme sorsia kyttäämässä. Mimmi juoksenteli kaislikossa ja yhtäkkiä sillä oli hauki suussa. Sillä oli siis hyvin alkukantainen karhukoiran taipumus.
Hain Veikolta Ihamaniemeltä uuden koiran, Usvan Marin. Oli koulusta hiihtoloma ja ajelimme koko perhe uutta ”perheenjäsentä” hakemaan. Matkaamme sattuivat kovat pakkaset, joten Veikko haki pentuja tupaan. Mielonen oli vieraillut luonani pari päivää uuden vuoden aikaan, jolloin olimme lähemmin tutustuneet ja hän tiesi koiranpito-olosuhteeni.
Kiinnitin huomioni heti terhakkaaseen pikku pentuun, joka piti urheasti puolensa luutaisteluissa. Puolen tunnin päästä sanoin: ”Tuon otan.”
Kun tulimme kotiin, Mari piti Mimmiäkin kurissa. Se oli uskomattoman rohkea, sisukas ja vilkas.
Marin kanssa lähdin, kun se oli 8kk vanha, Hossaan. Kun laskin sen mökkiniemessämme autosta, se kuuli noin 400 metrin päästä koiran haukkua. Se syöksyi raivolla niemen kärkeen, ui joen yli ja ajoi naapurin ajokoiran ja pystykorvan kopin katolle. Sitten se palasi menoreittiä, istuutui mökin portaille ja katseli Iijärvelle. Tuntui, että se ajatteli: ”Reviiri vallattu.”
Seuraavana päivänä ammuin sen hyvästä haukusta Hossan retkeilyalueella koppelon. Nukuimme yön ja aamulla se ui joesta kaksi ampumaani sorsaa. En ollut sille vielä opettanut noutamista.
Parin päivän päästä läksin sen kanssa itäkairaan. Meiltä on vajaa kymmenen kilometriä Venäjän rajalle. Tiesin, että alueella on poroja ja halusin nähdä, kuinka se reagoi niihin. Porotallin lähellä tajusin, että eläimet ovat sen sisällä. Mari syöksyi raivolla sinne ja poroja tuli paniikissa ulos joka lävestä. Kun talli oli tyhjä, Mari istuutui aukolle tallin seinässä. Heilutteli häntäänsä ja tuntui kysyvän: ”Olisiko vielä hommia, täältä pesee!”
Marin luonteen sitkeyttä osoitti hauska tapahtuma. Läksimme kerran viikoksi ulkomaille ja veimme koiran hoitolaan. Omistaja kertoi, että lähdettyämme Mari alkoi heti kaivaa tarhaa. Se oli kaivanut syviä onkaloita, joista joku oli yltänyt tarhan seinän alatasolle. Tarhanpitäjä oli pudonnut yhteen ”putkeen” mennessään tarhaan.
Marin kanssa tapahtui kerran myös vähän erikoisempi episodi. Tapanani oli juosta tunnin lenkki Hiittenharjun maastossa ennen töihin menoa. Koirat juoksivat yleensä vapaana ja tulivat mukanani kotipihaan. Mari oli joskus ajellut hirviä, mutta tullut sitten aidattuun pihaamme. Nytkin kuulin sen haukkuvan, mutta haukku oli paikallaan. Aamuraportilla kerrottiin, että eräs potilas oli hävinnyt yön aikana. Sanoin hoitajille, että käykää katsomassa, haukkuuko Mari vielä. Näin tapahtui ja Marin opastamana löytyi kuollut potilas.
Harjavallassa alkoi löytyä Kokemäenjoen takaisissa metsissä isokavioisia hirviä, joiden oli vaikea liikkua. Kerran Mykkäsen Adam soitti – ollessani riistanhoitoyhdistyksen sihteeri – että taas on pellossa kuollut rampa hirvi. Otin Marin mukaan. Koira alkoi todella vihoitella meille kun menimme hirven luokse. Tuolloin jo tuli mieleeni, että Marin kanssa tulee hirvijahdissa kyllä vaikeuksia. Niin kävi.
Kävin Marin kanssa Hossassa vielä monena syksynä. Sitten kuitenkin tuli eräänä kesänä tieto, että minut on valittu Kellokosken sairaalan (Tuusulassa) virkaan. En ollut varautunut asiaan. Jouduimme hankalan kysymyksen eteen: mitä koirien kanssa? Kaupunkiin emme voi niitä viedä. Mimmi pääsi suuren maalaistalon pihaan. Marin otti Mykkäsen Adam, jonka luona Usvan Mari teki ainakin yhdet pennut Prihan kanssa.
Täällä Järvenpäässä asuessani olin mukana hirvikoirakokeiden tuomarina. Karhukoiriakin näki, mutta etupäässä ”harmaita”. Piirinmestaruuskokeissakin olin ylituomarina. Kerran oli vuosilomaani jäljellä vielä viikko. Arvostelin yksin ylituomaripätevyydellä viikon aikana kuusi koiraa.
Jäin eläkkeelle vuoden 1998 lopussa. Muutimme pientaloalueelle. Aloimme miettiä, ottaisimmeko vielä yhden karhukoiran. Nykyisen elämänkumppanini kotona Polvijärvellä oli ollut Usvan Kirren poika.
Vuonna 2003 kävin hakemassa Toivakasta puolivuotiaan nartun, Hirvikolun Netan. Kotinimeksi sille tuli Opri. Koiran isä oli Jämäkän Retu ja emä Huhtian Täplä. Retu on kaksoisvalio, Täplä käyttövalio (sertti näyttelyssä). Kasvattaja sanoi, että pentu oli jo ajellut hirveä.
Opri oli kasvanut rauhallisessa maalaisympäristössä. Vähän se alussa ihmetteli mm. lentomelua, mutta aika pian sopeutui täkäläisiin oloihin. Koiralla on ollut koko ajan tilaisuus oleskella päivät omalla pihallamme.
Läksimme toukokuun puolessa välissä seuraavana keväänä Hossan mökillemme. Koulujen päätyttyä tuli tyttäreni poika kaverikseni. Opri livahti ovesta pienelle karkureissulle. Kuulimme sen haukkuvan jonkin matkan päässä. Ajoimme autolla perään. Tien vieressä seisoi hirvilehmä vasojen kanssa. Koira pyöri niiden ympärillä.
Alkusyksystä haukutin Oprilla hirviä naapurin riistapellossa. Se ajeli niitä takaa, mutta ei mennyt joen tai lammen yli perään. Saman vuoden syksyllä Opri alkoi sitten kulkea selkosessa. Se ei aristellut suuria soita ja vaarojen sävyttämiä metsäkorpia. Kun olimme valmistautumassa hirvijahtiin laskin sen ulos tarpeilleen noin klo 18.00. Koira ei palannut pirttiin. Kuulin sen haukkuvan kaukana (poro tai hirvi?). Se ei tullut koko iltana mökille. Illalla klo 23 ajelin autolla lähivaaraan, jossa se haukkui kiivaasti. Klo 3.00 kävin pihalla katsomassa, onko ”tyttö” jo tullut. Se makasi portailla lämpöisessä syysyössä. Ainesta näytti olevan.
Sitten tuli vastoinkäyminen. Olimme elokuussa seuraavana vuonna lähdössä Hossasta kotona käymään. Koiraa pestessäni huomasin toisen perimmäisistä nisistä turvonneen. Kotona koira leikattiin: nisäsyöpä, sterilisaatio uusinnan estämiseksi ja syksylle pitkään ”sairasloma” ja loppuelämän kestävä lääkitys. Eläinlääkäri teroitti kohtuullisen pitkää sairaslomaa. Lokakuussa Opri kuitenkin liikkui metsässä jo tunnin lenkkejä.
Seuraavina syksyinä en vienyt Opria viikonlopun jahteihin vaan kuljin viikolla sen kanssa rauhallisesti hirvimailla. Hirviä se haukkui hyvin, mutta seuraamiset jäivät alle puolen tunnin.
Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.
