Hirvikokeiden sääntöuudistus ja Hirvenhaukut-otteluiden aloittaminen olivat merkittäviä etappeja karjalankarhukoiran kehitykselle. Rodun käyttö hirvenmetsästykseen ja osallistuminen kokeisiin lisääntyi huolimatta siitä, että rekisteröintimäärät kävivät alhaisina 1960-luvun puolivälissä. Myös esimerkillisiä käyttöominaisuuksia osoittaneet yksilöt kuten Pete ja Ruotsin-Murri mursivat ennakkokäsityksiä huonoista hirvityöskentelijöistä.
Suomen Pystykorvajärjestön johtokunta päätti vuonna 1956 uudistaa hirvikoesäännöt palvelemaan paremmin käyttökoirajalostusta sekä lisäämään koeaktiivisuutta, jotta saataisiin kipeästi kaivattua tietoa jalostuskarsintaan. Tehtävä vastuutettiin Ahto Virrankoskelle ja valmista syntyi vuosikokoukseen 1957 hyväksyttäväksi. Rikhard Sotamaa esitti Kennelliiton edustajistolle 13.4.1956 Hirvenhaukut-ottelun käynnistämistä karjalankarhukoirille, mutta esitys jäi pöydälle. Heikki Kirra jatkoi asiaa tekemällä kirjallisen esityksen Suomen Pystykorvajärjestön vuosikokoukselle 1957 muodossa, joka koski kaikkia pohjoismaisia hirvikoirarotuja. Esitys hyväksyttiin varauksin ja annettiin johtokunnalle jatkokehitettäväksi.
Pystykorvajärjestön puheenjohtaja Jaakko Simonlinnan johdolla Kirran aloite muuttui koskemaan karjalankarhukoiraa ja kotimaisen hirvikoiran kehittämistä. Antti Tanttu ja Rikhard Sotamaa linjasivat kisan tavoitteet ja toteutuksen vahvasti jalostuksellisiksi. Kennelliiton edustajiston kokous hyväksyi karjalankarhukoirien Hirvenhaukut-ottelusäännöt 11.5.1957 ja ensimmäinen kilpailu pidettiin jo samana vuonna 9.-10. marraskuuta Huittisissa. Ensimmäinen Hirvikuningas oli Heikki Kirran Panu (5031 A).
Karhukoiran hirvenhaukkukyvyt ja niiden periytyminen – Tantun aineistonäyttö
Luodakseen pohjaa karhukoiran hirvenhaukkuominaisuuksien kehittämiselle, professori Antti Tanttu tutki vuosina 1945–1958 kaikki hirvikokeissa palkitut karhukoirat, niiden koesuoritukset ja sukutaulut selvittääkseen, voidaanko kyseisen aineiston perusteella tehdä puolueettomia päätelmiä koirien hirvenhaukkukyvyistä ja niiden periytymisestä.
Karhukoirat olivat haukkuneet palkintotuloksia hirvikokeissa vuosina 1945–1958 119 kertaa. Tuloksia oli 63:lla eri koiralla, joista 23:lla oli useita palkintosijoja. Vaativia ykkösen tuloksia oli 30 koiralla. Tällä tilastoselvityksellä Tanttu totesi yksiselitteisesti kumoavansa voimistuneen käsityksen ettei karhukoirasta olisi hirvikoiraksi. Selvittääkseen hirvenhaukkuominaisuuksien periytymistä, Tanttu myös rakensi sukutaulut kaikille 63 koepalkitulle koiralle selvittääkseen hirvenhaukkuominaisuuksien periytymistä. Tutkimuksensa yhteenvedossa Tanttu totesi, että Antti Herralan kanta-Jepen vaikutus puuttui vain kahdeksan koepalkitun koiran sukutaulusta. Jepeltä ei tietenkään koesuoritusta löytynyt, mutta vahvana todistusaineistona voitaneen pitää oikeuden päätöstä, jolla Jeppe tuomittiin kuolemaan hyvän hirvenhaukkukykynsä vuoksi. Sen katsottiin olevan vaaraksi ”valtion karjalle”.
Kanta-Jepen lisäksi hirvenhaukkukykyyn vaikuttaneita uroksia olivat Jepen poika, mallikoira Töpö ja sen pojat Kiho-Tuisku, Kiho-Myrsky, Kiho-Hiisi, Herjan Teppo ja Herjan Nalle tai joku Töpön täysveljen Mötön pojista. Useimmissa sukutauluissa koirat esiintyivät monta kertaa, olihan pienestä koiramäärästä lähdettäessä jouduttu tekemään tiukkaa sukusiitosta. Viljo Kivikon Selki esiintyi 44 palkitun koiran sukutaulussa, Tuusik 36:n, ensimmäinen kaksoisvalio Kyttä 24:n ja etelä- aunukselainen, umpimusta Mischa 14 koiran. Selkin ja Saidan poika Prokko (11104/X) nuoresta iästään huolimatta oli jo 10 koepalkitun koiran taustalla (mm. Santtu 4386/56 J, om. A. Ahola).
Tutkimukselleen asettamaa tavoitetta, puolueettomia päätelmiä koirien hirvenhaukkukyvyn periytymisestä, Tanttu ei katsonut voivansa tehdä aineiston epätasaisen jakauman vuoksi, mutta totesi:
”Karhukoirissa on onnistuttu säilyttämään ammoisista ajoista perintönä kulkeneet hirvenhaukkuhalut ja -kyvyt. 1940-luvun tulokkaat, joita on yhdistetty vanhaan kantaan, ovat siihen sopeutuneet niin, että tuloksena on ollut metsästystaipumusten ilmeneminen jälkeläisissä yleisenä.”
Tuloksissa oli nähtävissä, että kuusi Selkin, neljä Kytän, kolme Prokon ja kaksi Tuusikin ensipolven jälkeläistä oli jo palkittujen joukossa.
Täydenpäivän pelikoira Pete
Oulun Vallinkorvan metsäkoululla pidettyyn Hirvenhaukut-otteluun 1959 ilmestyi kaksivuotias, kolmivärinen uros Pete (1190/57) ohjaimissaan rajakorpien suurriistametsien mies Heimo Rautava Ilomantsista. Pete haukkui ensiyrittämällä itsensä Hirvikuninkaaksi ja raivasi tiensä kaikkiaan viisi kertaa Hirvenhaukut-otteluun. Se haukkui VL 1 -tuloksen kaikkiaan 13 kertaa ja kumosi vallinneita käsityksiä siitä, ettei karhukoirasta olisi täydenpäivän haukkujaksi.
Vallinkorvassa Hirvikuninkuuden tuoneissa töissä vuonna 1959 päivä tosin jäi vajaaksi tuomarin päätöksellä. Pete haki tunnin ja 5 minuuttia, kunnes löytö tapahtui klo 9.25. Haukku oli aluksi osin kiinteää seisontaa, osin siirtyvää. Päätuomarina toiminut Helge Saarikoski pääsi 9.59 koiran omistajan kanssa näköetäisyydelle haukusta ja teki havainnon Petestä houkuttelemassa perässään hirveä kohti ryhmää. Se eteni takaperin hirveä johdattaen ja haukkui rauhallisesti hirveä turpaan. Kisapari tuli 40 metrin päähän ryhmästä, jäi siihen kiinteään seisontahaukkuun, jolloin oppaana toiminut Visuri pyysi lupaa saada ampua hirvi. Päätuomari kuitenkin katsoi, että vasta kahden tunnin seisontahaukun jälkeen laukaus olisi ajankohtainen. Klo 11.30 lupa tuli ja paukku tehtiin, mutta se meni ohi. Hirvi ja Pete lähtivät rajulle karkolle, jota ryhmä jäljitti kuusi kilometriä havaitsematta ainuttakaan verijälkeä matkalla. Pete tuli yhteydenotolle 13.15, jolloin se tuomarin päätöksellä kytkettiin ja seuraaminen sekä koe lopetettiin.
Pete oli erinomainen pyyntikoira ja myös karhunhaukkuja päällekäyvän luonteensa johdosta. Se periytti hyvin käyttöominaisuuksiaan. Osoituksena tästä on, että jo vuoteen 1968 mennessä Peten neljä poikaa osallistuivat Hirvenhaukut-otteluun eri lohkoilta. Idän Veikko Mielosen Usvan Sissistä (3146/61) tuli kaksinkertainen Hirvikuningas ja muut Kuninkuushaukku-kävijät olivat Töpö Syti idästä, Usvan Peku etelästä ja Prikku lännestä.
Ruotsin Murri – Suomen karhukoirahistorian hinnakkain koira
Heikki Jerosella Karijoella oli jo nuorena lupaava jeppeläinen töpö uros Murri (2617/55 H). Seitsenkuisena sille kaadettiin ensimmäiset kaksi hirveä. Miehen luottoa koiraansa kuvaa se, että tullessaan Murrin kanssa ensimmäisiin hirvikokeisiinsa Laihialle, ilmoitti Jeronen haukuttavansa samana päivänä peräkkäin sekä avo- että voittajaluokan tulokset. Ja näin olisi tehty, jos säännöt olisivat sen sallineet. Koira oli ulkomuodollisesti sertin tasoa ja kaksoisvalioainesta, niinpä rahamiehet olivat siitä erittäin kiinnostuneita.
Kun Murri myytiin kolmevuotiaana Ruotsiin J. Blomin maailman suurimmaksi mainittuun av Jobs-karhukoirakenneliin, josta oli myyty 1959 vuoden alkuun mennessä 1026 karjalankarhukoiran pentua, oli sille ehditty kaataa 33 hirveä. Koira oli todettu lahjakkaaksi hirvenseisottajaksi. Jalostusneuvojana toiminut Lauri Vuolasvirta teki kaikkensa, että Suomesta olisi löytynyt ostaja Murrille, eikä jalostustyö olisi menettänyt arvokasta huippuluokan urosta Taalainmaalle, mutta Blomin koirasta maksamalla hinnalla suomalainen maanviljelijä pystyi ostamaan tilalleen tarvitun traktorin kaikilla maataloustyövälineillä. Murri päätyi av Jobs-kennelin siitoskoiraksi. Kun Vuolasvirta kävi sitä Taalainmaalla katsomassa 1959, oli hyvin hoidetussa kennelissä 30 karhukoiranarttua, joita ei käytetty metsästykseen. Vierailuhetkellä kuudella nartulla oli pentueet Murrin kanssa. Vaikka Murrista itsestään tuli myös Ruotsin kaksoisvalio, jäi sen jalostusnäyttö Ruotsissa heikoksi. Siellä kun käytön painopiste oli haluttujen komeiden kartanokoirien tuottamisessa. Murrin menetys jäi kaivelemaan suomalaisia mustan käyttökoiran miesten mieliä, niinpä Eero Peiponen Peiron kennelistä kävi ostamassa Murrin takaisin 1960 vaihtamalla sen kuvankauniiseen kaksoisvalioon, Kuninkuushaukkujen 1958 kävijään Jepen Jeriin. Murria käytettiin merkittävästi Suomessa sen jälkeen siitokseen ja vielä vanhanakin se oli hyvä hirvenhaukkuja.
Pääkuvassa kantakoiramme Selki (vas.), Saida (oik.) ja keskellä niiden poika Ontro.
Kirjoitus on katkelma Eila Lautasen Suomen Pystykorvajärjestö – Finska Spetsklubben ry:n 80-vuotisjuhlahistoriikkiin kirjoittamista historiateksteistä. Historiikki julkaistiin vuonna 2018.
Verkkonäyttelyn kuvat ovat Suomen Kennelsäätiön ja Suomen Metsästysmuseon kokoelmista.
