Hirvenmetsästyksen salliminen suojelutoimien jälkeen taas vuonna 1933 mahdollisti testata koiria, joilla oli kiinnostus hirveen. Aluksi oli vain pari koetta vuodessa, joten jalostusaineksen testaus oli merkitykseltään hyvin vähäistä. Alkuinnostus 1946 roduksi muodostettuun karhukoiraan oli kova, mutta 1950-luvun lopulla se alkoi hiipua koettujen pettymysten myötä. Hyviksi hirvikoiriksi luokiteltavia kannasta oli vain vähän. Koirien testaaminen oli hidasta koetoiminnan ja kaatojen määrien ollessa pieniä. Myös liiallinen ulkonäköön keskittyminen uhkasi koitua rodun hyväksi käyttökoiraksi muodostumisen kohtaloksi. Lopulta useat harrastajat ottivat voimakkaasti kantaa kynät ja saappaat sauhuten kotimaisen suurriistakoiramme käyttöominaisuuksien puolesta.
Hirvenmetsästyskokeiden ensimmäiset säännöt hyväksyttiin 22.5.1943, ensimmäiset hirvikokeet pidettiin 3.-4.11.1945 Kiteellä osallistujina Kyttä, Saida ja Selki. Toiset kokeet järjestettiin 26.-27.10.1946 Kytäjällä. Mukana olivat Musti, Ahmon Nalle ja Selki. Vasta vuoden 1955 paikkeilla alkoi olla kymmenkunta koetta vuodessa, mutta hirvikannan ollessa edelleen alhainen, maastot olivat laajoja, joten kokeisiin ei voitu ottaa kovin montaa koiraa.
Tilannetta kuvaa hyvin, että rodun ensimmäisen kaksoisvalion Kytän valioituminen kesti viisi vuotta vähistä kokeista johtuen. Ensimmäisen VL 1-tuloksen Kyttä haukkui jo ensimmäisessä Kiteen kokeessa 1945, mutta kolmas käyttövalioarvoon vaadittu tulos saatiin vasta vuonna 1950 Oulun kokeissa. Maantieteellisestikin varsin laajalla alueella sen ajan kulkupeleillä jouduttiin liikkumaan, kun Kytän omistaja asui Laukaassa. Jalostusaineksen testaaminen oli hyvin hidasta koetoiminnan ollessa pientä, kuten käytännön metsästystilanteissa kaatojenkin määrät, joten riittävän voimakasta karsintaa hyvän ja huonon jalostusaineksen välillä ei voitu suorittaa, mikä heikensi riistaverisen käyttökoirakannan rakentamista.
Kytän kaksoisvalioituminen täysosuma nuorelle rodulle
Ensimmäisen tuloksensa Kyttä (1170/X) haukkui ensimmäisessä järjestetyssä hirvikokeessa 1945 Kiteellä, mutta kolmas, tuolloiseen käyttövalioarvoon vaadittu tulos, saatiin vasta syksyllä 1950 Oulussa. Kokeen ylituomarina ja Kytän maastotuomarina toimineen majuri Olli Korhosen koekuvauksen mukaan koira oli hakeva, sillä irtilaskun jälkeen ensimmäinen hakulenkki kesti 40 minuuttia ja löytö tapahtui 57 minuutin haun jälkeen toiselta lenkiltä. Kolme hirveä liikkui aluksi siirtyvässä haukussa, kunnes Kyttä kesytti ne 65 minuutin kiinteään haukkuun. Kytän omistaja Rikhard Sotamaa ja toisena tuomarina toiminut kauppaneuvos Hyry pääsivät näkemään hirvet, mutta kokeen ampujana toiminut johtaja Mehtälä onnistui ne karkottamaan yrittäessään kaatoa. Kyttä seurasi karkkoa noin kilometrin, mutta kävi sitten ottamassa yhteyttä ryhmään palaten takaisin työmaalle, kun sai varmuuden, että isäntä oli pelissä mukana. Karkkomatkoja kertyi erän aikana 8 km ja kiinteää haukkua kuultiin kolmen tuntia. Töillä pärjäisi nykyisilläkin HIRV-säännöillä, mutta on muistettava, että kyseessä oli Antti Herralan Ukon poika (emä: Winkka, om. Vilho Pajatso, Salmi).
Kytän nousu kaksoisvalioksi katsottiin lähinnä koiran luontaisten lahjojen ansioksi, ja arvo annettiin myös tohtori Rikhard Sotamaan kasvattajanimellä Raijon tekemälle työlle koiran kouluttajana ja harjoittajana eikä huomioon otettu niin sen ahkeraa käyttöä käytännön hirven metsästyksessä. Kytän valioituminen toi rodulle käyttökoirana kaivattua tunnustusta juuri oikealla hetkellä ja se huomioitiin näkyvästi. Suomen Kennelliiton ensimmäinen toiminnanjohtaja V.I. Mikkonen antoi tapahtumalle tilaa kolme sivua Kennelliiton julkaisussa kirjoittaen esimerkiksi:
”Kun me ajattelemme laajaa ajokoirakantaamme ja ajokoirakoetoiminnan vilkkautta tai palveluskoirakokeiden lukumäärän kasvua, on ymmärrettävää, että silloin tällöin saadaan esiin sellaisia koiranjalostuksen täysosumia kuin kaksoisvalioita – koiria, joissa loistavaan ulkomuotoon yhtyvät erinomaiset käyttöominaisuudet. Että nuorimman kansallisen rotumme piiristä on jo nyt kohonnut koira, joka on korkeata kansainvälistä luokkaa sekä tyypiltään, rakenteeltaan että Euroopan uljaimman suurriistan, hirven, ajajana, se on niitä saavutuksia, jotka lujittavat uskoamme suomalaiseen kenneltyöhön. Vain se, joka on metsästänyt hirviä koiralla tai toiminut hirvikokeiden palkintotuomarina, voi ymmärtää, mitä merkitsee tulla käyttövalioksi hirvikoirakokeiden perusteella. Näitä kokeita järjestetään toistaiseksi vähän, riistaa on harvassa ja se on arkaa, älykästä ja hyväaistista, nopeasti pitkiä matkoja liikkuvaa ja usein erikoisen vaikeakulkuisessa maastossa elelevää. Sattuma ei leikittele ulkoisilla olosuhteilla missään muussa koemuodossamme sillä tavoin kun hirvikoirakokeissa” (SKL, julkaisu 12/1950).
Mikkonen itse oli ensimmäisiä hirvikoetuomareitamme ja arvosteli muun muassa Selkiä Kytäjällä vuonna 1946.
Rekisteröintien nopea nousu ja lasku
Rekisteröintejä rodussa oli vuonna 1951 ensimmäisen kerran yli sata, 106 kpl, ja ne jatkoivat nousuaan ylittäen 1000 kpl vuonna 1963. Romahdusmainen lasku seurasi 1960-luvun puolivälissä rekisteröintien pudotessa puoleen. Rodun tila oli vaihteleva katsantokulmasta riippuen: ulkomuoto kehittyi lupaavasti jalostuksen painopisteen kohdistuessa siihen, mutta tulokset käyttöominaisuuksissa olivat heikkoja ja metsäveret hukassa. Koiran kelpoisuus rotukirjaan merkitsemiseksi punnittiin ainoastaan näyttelyissä, missä yksilön oli saatava yksi 1. tai 2.palkinto tai kaksi 3.palkintoa eri tuomareilta. Rodun syöksykierrettä vauhditti näyttelylinjaisten kasvattajien määrän lisääntyminen. Heitä käyttökoiran ominaisuuksien kehittäminen ei kiinnostanut. Karjalankarhukoiran siitosneuvojanakin toiminut koiranjalostuksen auktoriteetti Lauri Vuolasvirta nosti ongelman esille kirjoituksessaan ”Karhukoirajalostuksen suuntaviivoja” Kennelliiton julkaisussa 12/1952:
”Rodun tulevaisuutta silmällä pitäen meidän olisi toistaiseksi pantava joksikin aikaa syrjään ulkomuototekijät. Sen sijaan on koetettava pelastaa koko rodun käyttöön se metsästysveri, joka tällä hetkellä virtaa rodun parhaiden käyttökoirien elimistössä.”
Hirvikannan vahvistuminen ja jahtien yleistyminen lisäsivät sopivien hirvikoirien kysyntää. Karhukoira ei tuolloin vakuuttanut, niinpä alettiin tuomaan ja kasvattamaan vaihtoehtoisia pohjoismaisia rotuja. Karhukoiran rekisteröinnit laskiessa 1960-luvun puolivälissä, jäljelle työtä tekemään jäivät vain tulisieluisimmat pitkänlinjan karhukoiramiehet ja kennelit, jotka lähtivät selkeästi rakentamaan käyttökoiraa. Erkki Hyttinen tiivisti syntyneen tilanteen Suomen Pystykorvajärjestö SPJ:n 20-vuotishistoriikissä vuonna 1958:
”Tarvitaan vain yhä uusia uurastajia, uurastajia, jotka tuntevat vastuuta rodun jatkuvasta kehittämisestä niin, että valtaosa yksilöistä saadaan myös käyttökoiriksi” (SPJ 20-juhlajulkaisu, s.134).
Karhukoirasta kilpailukykyinen hirvikoira vai pelkästään kaunis näyttelychampion ja seurakoira?
Suomen Kennelklubin hallitus käsitteli tammikuussa 1954 käyttökoevaatimusten poistamista karjalankarhukoirilta, jotka kilpailivat näyttelyissä voittajaluokassa ja muotovalion arvon myöntämistä ilman koetulosta. Tämä kaavailtu päätös, joka olisi johtanut karhukoiran siirtämiseen seurakoirien luokkaan, sai käyttökoiralinjaiset kasvattajat ja -harrastajat varsin suorasukaiseen hyökkäykseen. Pelin avasi DI Ahto Virrankoski, jokakasvatti nimellä Pöyröön ja omisti useita valiokoiria muun muassa Pöyröön Romuluksen (1462/53) ja ensimmäisen karjalaisen karhukoirakäyttövalionartun Pöyröön Mörkön. Virrankoski kirjoitti ajatuksiaan Suomen Kennelliiton julkaisussa nro 4/1954:
”Tuskin kukaan, ainakin vain ani harva, pitää otsikon asiantilaa koiranjalostustyötä edistävänä. Luopuminen käyttövaatimuksista on hyppy taakse. Se osoittaa uskon puutosta. Onko nyt karjalankarhukoiran käyttöominaisuuksien vaalimiseksi ja kehittämiseksi tehty kaikki, mitä tehtävissä on, jotta tästä työstä luopumiseen on vahvat perusteet? Tämän kirjoittaja rohkenee olla sitä mieltä, että karjalankarhukoiran käyttöjalostus ei ole kunnolla vielä alkanutkaan. Karhukoira on uljaan ulkomuotonsa takia ja muotiasiana levinnyt varsin laajalle piireihin, joissa sitä ei ole aikomuskaan viedä riistanpyyntiin. Sitten on yritetty metsästää kouluttamattomilla koirilla ja surkeasti epäonnistuttu ja siten pilattu koiran maine riistakoirana. Erämies tarvitsee koiran, josta on hyötyä ja nimenomaan riistanpyynnissä. Mihin toimenpiteisiin on asiatilan suhteen sitten ryhdytty? Onpa hyvinkin. On päätetty, että karjalakarhukoiranartun korkeuden yläraja on 55 cm ja uroksen 61 cm. On opittu myös karvoista tarkistamaan, onko kyseessä todellinen valioyksilö. On voimallisesti ja kiireellisesti ryhdyttävä entistä enemmän arvostamaan niitä koiria, joilla on jotain tekemistä metsässäkin. Näyttelyjen puitteissa käyttökoiran asia on hoidettu käyttöluokalla, joka sekin on tarkoitus muuttaa palvelemaan rukkasnahkoja. Käyttökoirajalostus on vietävä myös siitos- ja kasvattajaluokkiin. Toisin sanoen: pakotettava käyttökoirain tuottajat käyttöominaisuuksien vaalimiseen. Mikäli tämäkään ei riitä, passitettakoon vuodesta toiseen pelkkää näyttelytähteä esittelevä koiramies karvarien vuosinäyttelyyn. Nyt kun jarru on irti, on sopiva aika aloittaa totinen työ käyttökoiran jalostamiseksi.”
Muita tulisieluisia käyttökarhukoiran puolesta kynään tarttuneita vannoutuneita mustan miehiä olivat muun muassa Viljo Kivikko, Rikhard Sotamaa, Jaakko Simonlinna ja Pekka Luoto sekä Antti Tanttu. Erkki Ahmo Ahmon-kennelistä, jonka kasvatteja olivat muun muassa Ahmon Vorna, jonka omisti Viljo Kivikko, kirjoitti karjalankarhukoiranarttu Tuijasta, jolle alle 8 kuukautisena ammuttiin 5 teertä ja noudatettiin sorsia. Ensimmäisen hirvensä koira tapasi yhdeksän kuukauden iässä alkaen haukkumaan. Kirjoituksella horjutettiin käsitystä riistaverettömistä, myöhään syttyvistä karhukoirista. (SKL 2/1954 s.39–47) Jopa itse Antti Herrala tarttui kynään ja toimitti Suomen Kennelliiton SKL-julkaisuun 2/1955 toimitukselle kirjeen, jossa totesi:
”…Eräät kirjoittajat ovat viime aikoina alkaneet moittia tätä ikivanhaa hyvää riistakoiraa ja samoin on alettu vieroa töpöhäntäisiä koiria ikään kuin ne olisivat riistaveriltään huonompia kuin täysihäntäiset.”
Kirjoitus on katkelma Eila Lautasen Suomen Pystykorvajärjestö – Finska Spetsklubben ry:n 80-vuotisjuhlahistoriikkiin kirjoittamista historiateksteistä. Historiikki julkaistiin vuonna 2018.
Verkkonäyttelyn kuvat ovat Suomen Kennelsäätiön ja Suomen Metsästysmuseon kokoelmista.
