Viipurista lähdettyämme evakkomatka päättyi vuodenvaihteessa 1945-46 Lieksan Kevätniemeen. Olin silloin 10-vuotias. Isäni virka-asunnon ikkunoista avautui upeat näkymät Pielisen suuntaan. Kaukana häämötti Kolin vaarat. Kun keittiön ovesta lähti itään, oli pian Lieksan ympäristön metsissä, Kuhmon Jonkerissa tai Patvinsoilla Koitereen pohjoispuolella. Siellä kävimme lakkoja poimimassa. Isän kalakaverina oli usein kaukopartiossa palvellut lähinaapuri. Hän kertoi kiehtovia tarinoita Itä-Karjalan reissuistaan, niiden metsistä ja kylistä. Hän mainitsi myös joskus, että kylissä oli komeita musta-valkoisia koiria, jotka olivat yleensä vihaisia. Lähdin mielelläni ”tulimieheksi” kun isä ja ystävänsä lähtivät viikonloppureissuille Isolle Pieliselle.
Paritalomme toisessa päässä asui metsänhoitaja Yrjö Rantala, jonka kollegat olivat saaneet samanlaisia kokemuksia. Entisen Kennelliiton toiminnanjohtajan, Pekka Ketosen isä oli Kevätniemen sahan johtaja. Hänellä oli kaksoisvalio Friidu (saksanseisoja), jonka pentujen luona viihdyin. Luin jo tuolloin eräkirjallisuutta, varsinkin A. E. Järvisen kirjat kiehtoivat. Uudenvuoden jälkeen v.1951 isäni sanoi, että hän ostaa minulle kiväärin ja karhukoiran pennun. Aseen kanssa opettelin ampumaan kaatopaikalla rotat kohteena.
Keväällä meille tuli sitten karhukoiran urospentu Peni. Pennut olivat naapurimme Yrjö Rantalan kotipaikalta Parikkalasta ja heille tuli Penin veli Pete. Pentujen isä oli Ahmon Vorna, jonka isä oli Selki ja emä Nalle, molemmat Itä-Karjalasta. Pentujen emä oli Peikko. Sen emä oli hankittu Kuopiosta Sirolalta. Peikon lähisuvussa oli Sarik, joka oli Tuusikin ja Sjorgan (Juustjärveltä) pentu.
Kun Peni ja Pete olivat noin 7 kk:n ikäisiä, läksimme Ruunaan saloille tarkoituksena tarkkailla, kuinka veljekset liikkuivat oudossa maastossa. Kun kahvittelimme eräässä suosaarekkeessa, näimme koirien ryntäävän suon laitaan ja aloittavan kovan rähinän. Kaverini sanoi, että hiivi varovasti katsomaan, mikä siellä on. Noin reilun sadan metrin päässä suon laidalla oli upea näky. Karhuemo kahden poikasensa kanssa veti vainua. Noin 10 min. kuluttua karhuperhe äkkiä pakeni. Koirat tulivat luokseni. Hyvittelin niitä ja yhdessä totesimme ”Sinne män”. Kun tulimme autolle, näimme pankakoskelaisen Voitto Lahden tulevan pyörällään seuranaan kaksi karhukoiraa (narttu oli Selkin tytär). Hän kertoi saaneensa aamulla tiedon, että Ruunaassa oli nähty karhuperhe.
Syksyllä 1952 vein Penin Joensuun koiranäyttelyyn. Voittajaluokkaan pääsi neljä koiraa. Peni oli kolmas. Muut olivat Veikko Mielosen kasvatteja, kaksoisvalio Kytän poikia. Mielosella oli Usvan kennelissään sellaisia narttuja kuin Jepen Miina, Ilon Sisu ja Jalo Ärkky sekä Kärä. Näillä hän aloitteli uraansa.
Seuraavana syksynä oli Joensuussa Pohjois-Karjalan Kennelmiesten juhlanäyttely. Voittajaluokan kehässä oli Mielosen Veikko Rymyn kanssa ja minä Penin. Rymy oli kookas, erittäin komea, lähes kokomusta uros. Se vaan roikotti häntäänsä alas suorana. Tuomari oli selvästi epävarma, ”kumpa on ykkönen”. Sitten Vekkeli vähän huiputti kokematonta Penin isäntää. ”Annetaan koirien nuuhkaista”, Veikko sanoi. Rymy nosti häntänsä. Peli oli selvä. Ihmettelin, kun tuomari ei antanut voittajalle serttiä. Mielosen Veikon kanssa tapasimme monta vuosikymmentä eri yhteyksissä. Opin häneltä paljon.
Kun Peni oli 3-4 -vuotias tulin koulusta ja huomasin, että Lieksan saurahuoneen pihalla tapahtui jotain. Kaksinkantajan Väinö Heikkinen (ampui elämänsä aikana lähes 40 karhua) oli tuonut näytille kaksi ampumaansa uroskarhua. Hän, vanha tarkka-ampuja ja sissi, keräsi samalla rahaa veteraaneille. Kipasin äkkiä hakemassa Penin. Kun tulin paikalle, kysyi Väinö, että ”pelkääköhän tuo koirasi karhua”. Sanoin: ”Kohta nähdään.” Väinöllä oli siihen aikaan kaksi pientä maatiaispystykorvaa – hyviä karhunhaukkujia, jotka pitivät kovaa rähinää Penin nähdessään. Koirani vetäisi pari kertaa hajua ja syöksyi karhuun kiinni retuuttaen sitä takajalasta. Muutaman viikon päästä Väinön lankomies seisoi pihalla. ”Voisiko koirallasi astuttaa tämän?” Hommat hoidettiin. Seuraavana keväänä Peni astui rajavääpeli Pitkäsen nartun, Jepen Töpön.
Väinö Heikkisellä oli myöhemmin useita puhdasrotuisia. Minä näin Pöyröön Ronskin, joka sai Lieksan näyttelyssä sertin. Oli Virrankosken Pöyröön Romuluksen veli. Koirien vanhemmat olivat Hirven Romulus ja ensimmäinen karhukoirien käyttövalionarttu Pöyröön Mörkö (isä kaksoisvalio Kyttä). Mörkön emä Pöyröö oli Hirven Romuluksen tytär. Virrankoski asui Joensuussa mutta myöhemmin Kokkolassa. Hän aloitti siis uransa sukusiitoksella. Virrankosken kasvatteja oli etupäässä Pohjois-Suomessa. Heikkisellä olleet nartut Rippe (sertti Joensuusta) ja Seri olivat erinomaisia metsästyskoiria. Joku usvalainenkin Väinöllä oli. Vein joskus vieraitani katselemaan Heikkisen karhunkallokokoelmaa. Tein kerran hänen kanssaan pentukauppaa, mutta hän ilmoitti luovutusiässä, että ”tuli joku geneettinen häiriö, pennut olivat lyhytjalkaisia”. Serin tappoi susi.
Penillä oli erittäin suuri reviiri. Pääsääntöisesti pidimme sitä juoksulangassa mutta joskus laskimme sen jaloittelemaan. Se saattoi hävitä muutamaksi päiväksi. Joskus se oli joutunut kylätappeluun ja tuli kotiin nuolemaan haavojaan. Kerran haimme sen Ison Pielisen saaresta, kun olimme saaneet vihjeen navettaan suljetusta karhukoirasta. Kevätniemen rannasta lähti merkitty hevostie Pielisen rantakyliin Viensuulla. Eräs isäntä oli käynyt asioillaan Lieksassa. Kiimainen narttu oli ollut sidottuna reessä. Peni oli haistanut ”jäljen” ja painunut perässä.
Kerran eräs Kylänlahden isäntä tuli vihaisena haulikon kanssa ja väitti Penin ajaneen hänen lampaansa järveen. Ukko ei rauhoittunut ennenkuin naapurimme tuli kertomaan Penin olleen juoksulangassa ainakin kuukauden. Peni oli aina valmis lähtemään metsälle. Erään koulupäivän päätteeksi menimme Riihivaaran maastoon Nurmeksen tien varteen. Vähän aikaa kuljettuani Vaarassa kuulin Penin vihaista haukkua hyvin kaukaa. Tultuani haukun lähelle tiirailin kuuseen. Äkkiä siellä liikahti jotain harmaan ja valkoisen kirjavaa. Metsäkissa istui oksalla ja sähisi koiralle. Ennenkuin siitä savotasta selvittiin, alkoi päivä hämärtyä. Olin uudessa maastossa ja eksyksissä. Kun aamulla tulin kotiin, isäni sanoi: ”Syöhän nyt jotain ja sitten kouluun”. Joskus Peni kantoi kotiin kanoja ja kalkkunoita. Se pudotti ne elävinä portaillemme.
Pikkuveljeni vieraili ikätovereittensa luona vajaan kilometrin päässä kodistamme. Tie oli asumaton. Kerran oli jo tullut pimeä eikä katuvaloja ollut. Äitini kyseli monta kertaa, missä se poika viipyy. Peni pyysi ulos. Se oli mennyt taloon, jossa veljeni oli, haukkunut pojan edessä ja lopulta vetänyt housunlahkeesta. Kaverukset tulivat yhtämatkaa kotiin.
Jos läksin pyörällä Lieksan keskustaan, lukkoon kulkupeliäni ei tarvinnut panna, jos Peni oli mukana. Kysyin isältä, vieläkö tarvitset sota-ajan upseerivyötä. Tein siitä vetovaljaat. Peni sai hyvää liikuntaa keväthangilla, kun kiertelimme joskus Ison Pielisenkin puolella. Peni kuoli 5-vuotiaana jäätyään tukkirekan alle. Isäni sanoi: ”Otetaan uusi koira”.
Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.
