Puolen vuoden päästä olin vastassa Lieksan rautatieasemalla pientä laatikkoa. Siellä oli Jepen Jyrkki, 2 kk vanha töpöhäntäinen, valkean ja mustan kirjava karhukoiran pentu. Lähettäjä oli Antti Herrala Ahmaksesta. Kun olin hankkinut mökin Suomussalmen Hossasta 1960-luvun loppupuolella, kävimme Antin luona pari kertaa. Antti oli hauska, ystävällinen ja vilkas puhekaveri.
Isäntäni kertoili mielellään kokemuksiaan Salmin Koveron kylältä ennen sotia ja jatkosodan ajoilta. Antti kertoi Pitkärannan tilanhoitaja Bergistä, joka etsi karhukoira-ainesta kyliltä Viljo Kivikon kanssa. Uomaan postimies Aleksi Hotti välitti myös koiratietoja Bergille. Tämä koirista kiinnostunut, alkujaan ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kotoisin oleva tilanhoitaja lähetti koiria kotimaahan jo 1926 lähtien. Berg otti kasvattajanimen Nallen. Berg kirjoitteli myös kokemuksistaan lehtiin.
Antti Herrala vaihtoi oravakoiransa Käsnäselässä uros Jeppeen (”Kanta-Jeppe”), joka oli Antin kertoman mukaan roteva, töpöhäntäinen, erinomainen hirvikoira. Antti oli Jepen neljäs omistaja. Koiran toinen silmä oli ”hera” (Antin termi). Antin vaimo huuteli, että ”Käsnäselässä oli paljon töpöjä – ainakin paikallisten naisten puhumana”.
Jeppe astui tyttärensä Tovin. Siitä muuten vaatimattomasta pentueesta syntyi upea, erinomainen hirven ja karhun haukkuja Töpö, joka myöhemmin oli mallikoira, kun Karjalankarhukoiran ensimmäisiä rotumerkkejä kirjattiin. Erityisesti Länsi-Suomen koiramiehet Ulvio ja Louna etsivät Töpön jälkeläisiä. Töpö tuli tunnetuksi Sortavalan ja Viipurin koiranäyttelyissä.
Sanoin Antille, että taisit olla aikasi Veikko Mielonen. Ei hän ainakaan repliikistä loukkaantunut.
”Mutta sitten syttyi talvisota”. Antille tulivat kyyneleet silmiin. Evakkomatkalle lähdettiin hevosella viiden aikuisen koiran kanssa. Yksi narttu pentuineen jouduttiin jättämään kotiin. Joku suomalainen sotilas pelasti pennut, jotka pääsivät keskisen Suomen maisemiin. Jo retken alkutaipaleella Töpö varastettiin, kun Antti oli sitonut sen rekeen kiinni. Koira löytyi Rantasalmelta, muta tukehtui luuhun Kyyjärvellä ensimmäisellä evakkoretkellä.
Jatkosodan aikana Antti palasi Salmiin. Siellä hänellä oli uros Ukko, joka oli kookas, vähän epätyypikäs karhukoira, erinomainen hirvikoira. Ukko astui Viuhkan ja siitä suhteesta syntyi Rikke Sotamaan kaksoisvalio Kyttä, jota käytettiin paljon siitokseen.
Toinen evakkoreissu kulki Lapinlahden kautta Utajärven Ahmakseen. Eräs järvenpääläinen kertoi, että kun hän nuorena asui Lapinlahdella, niin siellä asui kuuluisa karhukoiramies, jonka yksi koira oli nimeltään Kyttä. Möiköhän Antti Sotamaalle koiransa, kun se oli jo aikuinen?
Antin kasvattamat pennut kävivät hyvin kaupaksi Savossa ja Pohjois-Suomessa. Kun kävin uudestaan Antin luona, hän antoi minulle ohjeita, miten saa hyvän hirvikoiran. ”Pitää ottaa sellaisesta pentueesta, jossa molemmat vanhemmat ovat kiinnostuneita hirvestä tai karhusta, jopa molemmista. Pennun kanssa pitää kulkea rannoilla, pelloilla, ryteiköissä ja soilla. Tärkeää on, että pentu ei tule liikaa isännästä riippuvaiseksi. Älä lyö koiraa koskaan”.
Sellainen neuvo, että ”ammu hirvi juhannuksen aikaan, silloin lehti on iso ja hirvi sietää koiran haukkua”, ei kyllä jäänyt minulle ohjeeksi.
Antti sanoi, että nimismies kerran ärähti hänelle, että nyt ammut koirasi tai lähdet linnaan. Hän sanoi vastanneensa vallesmannille, että ”koiraa ei ainakaan ammuta”.
Kun karhukoirien Kuningas-haukut alkoivat, toisessa kisassa Haminassa 1958 oli kolmesta koirasta yksi kaksoisvalio Jepen Jeri.
Oma koirani Jepen Jyrkki oli kuuluisan Jepen Jepen poika. ”Jyrkin” emä oli Jepen Nätti. Pennusta ei tullut minulle käyttökoiraa, sillä en ehtinyt sen kanssa kulkea riittävästi metsällä. Se ei haukkunut lainkaan lintuja, mutta innokkaasti oravia. Siinä elämäni vaiheessa ei ollut mitään mahdollisuutta päästä Lieksan hirviporukoihin.
Jyrki oli ainut koirani, joka kuoli sairauteen. Lieksassa asui eräs ”koirapartsikka”, joka osti hyviä koiria ja myi niitä sitten esimerkiksi Ruotsiin. Olin suorittamassa asepalvelusta Ylämyllyllä ja ennen RUK:hon lähtöä käväisin kotona. Isäni kertoi, että tämä em. ”koirakauppias” oli tullut koiransa kanssa Jyrkiä katsomaan. Muutaman viikon kuluttua koirani sai vakavia oireita (tarttuva maksatulehdus) ja eläinlääkäri kehotti lopettamaan koiran, koska ennuste oli erittäin huono. Isä oli soittanut ”partsikalle” ja tämä oli myöntänyt koiransa oirehtineen. Jyrkiä ei ollut rokotettu.
Kun olin Helsingissä opiskelemassa, kävin katsomassa kaikki Messuhallin koiranäyttelyt. Erityisesti vähäisistä karhukoirista jäi mieleeni kaksoisvaio Poukamon Kai, sekin Hirven Romuluksen poika. Koira oli ärhäkän oloinen. Tuohon aikaan useasti koiria pidettiin juoksulangassa navetan päädyssä. Koirien sosiaalisuuteen kiinnitettiin vähän huomiota. Myöhemmin, kun karhukoiria alkoi olla asutuskeskuksissa, jopa kaupungeissa, alettiin kiinnittää huomiota koirien käytöskoulutukseen. Tulipa spontaanisti mielikuva: kun kerran olin koirani kanssa arvostelukehässä, vieressäni oli koira, jolla oli kaksi kaulapantaa, toisessa paksu naru, toisessa riimu. Molemmista koiranomistaja yritti pitää koiraa kurissa.
Kun aloitin opiskelut Helsingin Yliopistossa, isäni valittiin Suonenjoelle Iisveden Metsän palvelukseen. Isäni kanssa puhuttiin, että olisipa hyvä paikka pitää koiraa.
Jyskyn ostimme pentuna Muhoksen Kylmälän kylästä. Pennun isä oli pöyrööläinen Panu. Emä oli Apu-Stiina, jonka suvussa oli paljon Kymenlaakson koiria, mm. Jaakko Kankaan hirvikoiria.
Jysky oppi pentuna haukkumaan ”suurta eläintä”. Kotipihamme vieressä pidettiin firman hevosia aitauksessa. Pentu piilotteli sinne luitaan. Kun hevonen seisoi ”ruokavaraston päällä” Jysky koetti hätistellä sitä pois. Se kiersi hevosia, haukkui ja yritti monella tavalla saada niitä siirtymään. En huomannut sen koskaan haukkuvan hevosta takaapäin, vaan aina se piti katsekontaktia. Tämä taito säilyi sillä aikuisena hirvityöskentelyssä.
Kun olin opiskelemassa pääkaupungissa, kävin syksyisin joka viikonloppu kulkemassa koiran kanssa metsällä. Huomasin heti, että Jysky oli riistavainuinen. Kun ammuin siltä paljon oravia ja lintujakin, siitä tuli sitkeä haukkuja. Tyhjää puuta ei se juuri haukkunut. Kerran en nähnyt oravaa puussa. Otin koiran kiinni ja läksimme kotiin. Pihassa laskin sen irti. Jysky paineli heti parin kilometrin päähän oravapuulle. Kun menin sitten haukkupaikalle, näin oravan ja pudotin sen. Jysky kyllä osoitti minulle silloin suuren kiitoksen hyppimällä vaten minua ja nuolemalla. Sitten mentiin kotia ilman talutinta. Ammuin oravia saadakseni pientä tuloa.
Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.
