Lopuksi muutamia mielestäni erikoisia ja hauskoja tilanteita hirvenhaukkukokeista.
Olimme Kangasniemellä valtakunnallisissa Hirvenhaukut-ottelussa. Kun tulimme maastoon kokeen käynnistämispaikalle kaivoi koiranomistaja haulikon autostaan. Ryhmätuomari kysyi, mikä on koiranomistajan tarkoitus. Tämä vastasi: ”Koirani ei hauku jos ase ei ole mukana”. Juttelimme tilanteesta hetken ja tarkistimme, ettei koiranomistajalla ole patruunoita mukana.
Ilma oli kostea ja satoi räntäistä lunta. Koira sai nopeasti haukun, joka jäi löytöpaikalle. Ryhmätuomari sanoi minulle: ”Käypä katsomassa, mitä on haukussa”. Pensaikko oli todella tiheä. Lumijäljistä näin, että haukussa oli emä ja vasa. Pääsin aivan haukun tuntumaan. Otin saappaat jalastani ja hiivin sukkasillaan lähemmäksi. Hirvet lähtivät yht’äkkiä. Seurailimme jälkiä. Eläimet olivat uineet yli joen, jossa oli hienoista jääriitettä. Rannassa oli vene, joka oli melkein täynnä vettä. Tyhjensimme sen ja aloimme meloa hirvien jättämää uomaa pitkin. Hetken päästä näimme, että vene vuotaa. Se oli enemmän kuin puolillaan vettä kun tulimme vastarannalle. Koira paineli hirvien perään ja sai kelpo tuloksen. Kokeen loputtua opas sanoi: ”Nyt tuli pitkä kävelymatka autolle”.
Olin Uudenmaan kennelpiirin mestaruushaukuissa ylituomarina. Kun muodollisuudet oli aamulla hoidettu, totesimme että yksi koira oli ilman tuomaria. Olin arkivaatteissa ja pitkässä syyspalttoossa. Koska koekoira oli avoimessa luokassa, saatoin sen yksinkin arvostella. Kysyin koiranomistajalta: ”Onko sulla lainata saappaita?”
Tulimme vanhaan kartanoon. Sain sieltä sopivat jalkineet. Kun haukku alkoi, mietin miten mahdan selvitä pitkässä syystakissa tiheässä metsässä. Koira löysi ajallaan hirven, joka hiljalleen liikuskeli kuusikossa. Sitten tuli pitkä seisontahaukku ja päätin pyrkiä ampumatilaisuuteen. Pääsin puiden suojassa niin lähelle haukkua, että näin hirven ja koiran. Koira pyöritteli töpöhäntäänsä ja katsoi minua. Heilautin sille varovasti kättäni. Hirvi huomasi ilmeisesti liikkeeni ja hyppäsi korkealle, tasaiselle kivelle ja laskeutui sille pitkäkseen. Nyt koira hyökkäsi siihen kiinni. Silloin lähdettiin ja vauhdilla. Hirvi kierteli tutussa ”kotimetsässään” ja koira seurasi sitä uutterasti.
Kun koesuoritus oli ohi, sanoin koiranomistajalle – nähtyäni amerikanraudan liikkuvan koemaaston teillä – ”taisipa isäsi vähän tarkkailla, ettei hirvi karkaa kauas”. Mielestäni koe sujui ihan sääntöjen mukaisesti.
Kokkolan Hirvenhaukuissa olimme Kannuksen suunnalla suuren suoalueen reunassa. Laskimme Usvan Killin maastoon. Muutaman minuutin kuluttua pamahti haukku, joka loittoni heti kauas. Lunta oli reilusti, joten jälkiä oli helppo seurata. Kun olimme talsineet tunnin, tulimme suosaarekkeeseen. Ryhmätuomari totesi koiranomistajan sanoneen, ettei koira ota yhteyttä. Teimme rakovalkean ja kovassa pakkasessa istuimme päivän paikoillamme. Siihen aikaan ei ollut tutkia eikä kännyköitä. Illan hämärtyessä tulimme takaisin autolle. Olimme lähdössä, kun näin jotakin vilahtavan auton vieressä. Otimme Pörrin kyytiin. Se oli tehnyt pitkän matkan meihin päin. Toimme koiran Kokkolaan. Pörri makasi penkillä ja piti päätä sylissäni. Kokkolassa selvisi, että Pörrin ryhmä oli tuonut Killin majapaikkaan.
Arvostelin Pörriä muutaman kerran. Se oli erittäin mukava ja sosiaalinen koira. Salmen Niilo piti sitä usein majapaikassa irti.
Hyytiälän Hirvenhaukuissa jouduimme Kurun maastoon. Opas löytyi läheltä koealuetta. Kun saavuimme perille hän ilmoitti, ettei hänellä ole aikaa jäädä metsään päiväksi. Tuomarikaverini Ahtiaisen Jouko jututti miestä. Tämä piirsi tupakkiaskin kanteen jonkinlaisen kartan. ”Älkää menkö sitten Tampere-Parkano -radan yli”.
Koekoira ei oikein ollut haukkutuulella, joten pysyimme ”kartalla” hyvin. Ylituomari Rautavan Heimo kyllä pyöritteli päätään, kun kerroin hänelle päivän kulusta.
Kauvatsalla Satakunnassa oli kokeessa erittäin liikkuva Peten poika. Muistaakseni sen nimi oli Prikku (?). Koiranomistaja oli ”urheilumiehiä” menosta päätellen. Juoksimme koko päivän koiran perässä. Hirveä ei löytynyt mutta kylläkin kolme hylättyä pontikkatehdasta – kukin omassa maastossaan. ”Vähän kuivaksi meni tämä päivä”, totesimme autolla.
Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.