Kansalliskoiramme suomenpystykorva on ylivoimaisesti vanhin suomalaisista roduista. Se polveutuu ilman risteytyksiä suoraan luonnonkannasta ja on ammoisista ajoista lähtien seurannut kantasuomalaisten mukana. Kivikautisista kalliomaalauksistakin on löytynyt suomenpystykorvan kaltainen koira. Heimomme asuinalueilla syrjäisillä erämailla Kainuusta aina Murmanskin rannikolle saakka koirat säilyttivät paremmin alkuperänsä verrattuna eteläisempiin koiriin, missä ne helposti sekaantuivat muiden koirien kanssa.
Vuonna 1889 perustetun Suomen Kennelklubin alkuhetkillä oli mukana myös metsänhoitaja, ”Lapin keisari” Hugo Richard Sandberg. Sandberg kirjoitti 15.12.1890 julkaistuun Sporten-lehteen asiantuntevan kuvauksen suomalaisesta haukkuvasta lintukoirasta. Samalla hän esitti sille ehdotuksen rotumerkeiksi. Kirjoitukseen häntä oli innostanut Kennelklubin perustamisessa mukana ollut Sporten-lehden toimittaja Alex Hintze, joka toimi klubin puheenjohtaja vuosina 1889–1892.
Sandbergin artikkeli loi pohjan klubin rotumerkkikomitean työlle. Vuonna 1892 Kennelklubi hyväksyi Sandbergin ehdottamat rotumerkit ja merkitsi suomalaisen haukkuvan lintukoiran rotukirjaan. Näin olivat kansalliskoiramme suomenpystykorvan syntysanat lausuttu: seuraavassa rotumääritelmässä vuonna 1897 suomalaisen haukkuvan lintukoiran nimi muuttui suomalaiseksi pystykorvaksi ja vuonna 1946 edelleen suomenpystykorvaksi.
Alun perin nimellä suomalainen haukkuva lintukoira tunnettu rotu nähtiin ruumiiltaan pitkänhuiskeana ja revonkarvaisena, ja sillä saattoi olla hännänpäässä, rinnassa ja jaloissa runsaasti valkoista. Seuraavassa rotumääritelmässä vuodelta 1897 ruumiin pituus määriteltiin lyhyenlännäksi. Meillä on käytössä sen osalta jo kuudes rotumääritelmän sovellutus, joka on hyväksytty vuonna 1996.
Ensimmäinen pystykorvanäyttely pidettiin vuonna 1892 Oulussa. Tähän mennessä valtaosa palkituista koirista oli lähtöisin näiltä seuduilta. Arvosteltavaksi esitettiin 93 pystykorvaa. Näyttelyn voitti punainen Kekki-niminen uros, saaden palkinnoksi voitosta 30 markkaa. Kekki on merkitty Kennelklubin ensimmäiseen rotukirjaan 1889–1893 numerolla 1.
1900-luvun alussa ihastuttiin neliömäisiin uroksiin. Alkuajan vaikuttajista voidaan mainita urokset Halli af Tampio ja Antti Tantun omistama ensimmäinen suomenpystykorva valio Nätti. Metsänhoitaja Hugo Roos oli yksi suomenpystykorvan jalostustyön uranuurtajia. Roos aloitti määrätietoisen jalostustoiminnan 1890-luvulla ja hänellä oli hyvät mahdollisuudet testata pystykorvien metsästysominaisuuksia Lapissa ja Kainuussa. Pystykorvan rotumerkit uudistettiin Roosin omistaman Halli af Tampion mallin mukaan 1897.
Kansalliskoiraksi nimeäminen tapahtui Kennelliiton 90-vuotisjuhlanäyttelyssä, jossa silloinen Suomen Pystykorvajärjestön puheenjohtaja Erkki Uutela vanhaan metsästysasuun pukeutuneena esitteli erään suomenpystykorvan.
Suomenpystykorva on hyväryhtinen koira, rakenteeltaan keskikokoa pienempi, neliömäinen, ja kiinteä. Sen korvat ovat pystyt ja liikkuvaiset. Silmät ovat keskikokoiset, mantelinmuotoiset, hieman vinot ja tummat. Kirsu on aina musta. Sillä on tarvittaessa räjähtävä lähtönopeus ja liikkeet ovat vaivattoman keveät. Sen koko olemus ja ilme ovat eloisan tarkkaavaiset. Väriltään suomenpystykorva on kellertävän- tai ruskeanpunainen. Väri on yleensä kirkas. Sitä koristavat kauniit vaalennukset reisien takaosan housukarvoina ja jopa valjaina kyljillä sekä sisäkaaren karvoitukselta vaalea häntä.
Viime aikoina Kennelliitto on toiminut aktiivisesti saadakseen suomenpystykorvalla metsästyksen mukaan Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.
Suomenpystykorvan nimeäminen Suomen kansalliskoiraksi vuonna 1979 juontaa juurensa Kennelliiton 90-vuotisjuhlan valmisteluihin. Liiton hallituksen jäsen Jouko Yrjölä esitti, että suomenpystykorvasta voitaisiin tehdä Suomen kansalliskoira. Heikki Sarparanta liiton hallituksen varapuheenjohtajana ja myös Suomen Pystykorvajärjestön hallituksen varapuheenjohtajana innostui asiasta ja hoiti käytännön toimenpiteet.
