Jatkosodassa rintamalinjojen vakiinnuttua sotatoimetkin rauhoittuivat, haavoittuneita tuli paljon harvemmin ja rupesin käymään lähimetsissä haulikon kanssa. Jo toisella tai kolmannella retkellä huomasin, että en kuljekaan metsällä yksinäni, vaan minua seurailee toinenkin metsästäjä, suomenpystykorvalta näyttävä koira vilahteli silloin tällöin puiden välissä ja kulki mukanani koko matkan. Se oli pelokas, epäluuloinen ja ihmisarka, arviolta neljä- viisivuotias. Osoittautui, että se oli isännätön, nimetön ja koditon koira, joka oli talvisodan jälkeen jäänyt kotiseudulleen ja jotenkin pystynyt selviytymään yksikseen, hyväkuntoinen se kuitenkin oli. Joku oli sen aikaisemminkin vilahdukselta nähnyt, mutta se piilotteli ja mistä se ravintonsa hankki, sitä ei kukaan tiennyt, kenenkään ystävä se ei ollut.
Vähitellen sen arkuus hävisi, mutta koskaan se ei tullut niin lähelle, että olisin voinut sitä silittää. Jaoimme eväsvoileivät, jotka kyllä kelpasivat, mutta kädestä se ei suostunut ottamaan. Se tuli kyllä vähitellen lähelle makaamaan kun pysähdyin lepotauoille ja sytytin tupakan. Selvästi sen luottamus ihmiseen oli palautumassa. Se, että mies lähti metsään haulikko kainalossa voitti kaikki pelot eikä se voinut sitä houkutusta vastustaa, metsästäjän veri senkin suonissa kohisi kuumana. Se oli kaiken riistan koira. Haukkui linnut ja oravat, ajoi jänistäkin muutamat kierrokset, juuri sellainen kuin vanhan ajan metsästäjien pystykorvat olivat. Joka kerta se ilmaantui jostain mukaani ja joka kerta lähestyessäni kylää hävisi, jostain se minua piti silmällä.
Sain ammuttua joulun alla haukulta ukkometson, jonka lähetin vanhemmilleni Helsinkiin. Olin suunnitellut, että jollain keinolla yritän tuoda sen kotiin. Meistä oli tullut ystävät. Sitten julistettiin Kannakselle rabies-epidemiavaara ja kävi ehdoton käsky: jokainen isännätön koira on ammuttava!
Ja minun tehtäväkseni tuli tämän koiran lopettaminen. Mitään neuvottelumahdollisuutta ei ollut, määräys oli määräys ja sitä oli noudatettava välittömästi. Lähdin siis kiväärin kanssa metsään päin ja koira, kuten tavallista, seurasi minua. Talutusremmiä ei ollut. Yht’äkkiä se pinkaisi juoksuun ikään kuin pahaa aavistaen. Jouduin ampumaan n. 70 – 80 metrin päähän ja koira kaatui, mutta ei kuollut välittömästi. Juoksin maassa makaavan koiran luo antaakseni armonlaukauksen. Vaivoin se käänsi päätään ja loi alistuneen katseen minua suoraan silmiin ja sanoi – sinäkin, ainoa ystäväni.
Pääkuvan pystykorva ei liity tarinaan.
