Suomalaisten alkuperäiskoirarotujen historia liittyy tiiviisti kansallisten koirajärjestöjen historiaan. Kukapa muu ajaisi koirien asiaa yhtä suurella palolla kuin koirien omistajat, kasvattajat ja koiraharrastajat. Suomen Kennelliitto on tehnyt jo varhain työtä kotimaisten alkuperäisrotujen säilymisen eteen ja myöhemmin tätä työtä jatkamaan on perustettu oma rotujärjestö Lappalaiskoirat ry.

Nykypäivän näkökulmasta on onnekasta, että lappalaiskoirien takana seisoi jalostustyön alussa kaksi vahvaa, valtakunnallista järjestöä: Suomen Kennelklubi ja Suomen Kennel-liitto. Kennelklubi saavutti tuloksia jo 1945 luodessaan Lapin paimenkoiran rotumääritelmän. Kyse ei ollut suomenlapinkoirasta vaan varhaisesta rotutyypistä. Kennel-liitto kunnostautui kartoittamalla Lapissa paimennuskäytössä olevia lapinporokoiria.

Kun Kennelklubi ja Kennel-liitto sulautuivat yhdeksi järjestöksi vuonna 1962, myös järjestöjen mielenkiinnonkohteet yhdistyivät. Järjestelyn piti vakiinnuttaa suomalaisten koirarotujen asemaa ja yhdenmukaistaa lappalaiskoirien rotuominaisuuksia. Lapin paimenkoira ja lyhytkarvainen porokoira haluttiin samoihin kirjoihin ja kansiin, ja ne määrättiin samaan rekisteriin. Yhden lappalaisrodun jalostaminen aiheutti hämmennystä harrastajien, jalostajien ja poronhoitajien parissa, koska koirissa nähtiin selkeitä eroja. Koirat haluttiin erottaa omiksi roduikseen, ja neljä vuotta myöhemmin vuonna 1966 se onnistui.

Vuonna 1970 perustettiin Suomen Lapinkoirayhdistys. Se oli ensimmäinen pelkästään lapinkoiran asioita ajava järjestö. Suomen Pystykorvajärjestön lapinporokoirajaosto vastasi lapinporokoirasta. Vuonna 1991 Suomen Lapinkoirayhdistyksen nimi sai nykyisen muotonsa Lappalaiskoirat ry, ja yhdistyksestä tuli virallinen rotujärjestö 1997. Samalla toiminta laajeni ja mukaan saatiin virallisesti myös lapinporokoirat ja ruotsinlapinkoirat

Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsnä (2012). Sanna Karppinen. Lappalaiskoirat ry. Kirjakaari, Jyväskylä.