Karjalankarhukoiran rotumääritelmän laadinta aloitettiin tohtori Antti Tantun johdolla vuonna 1943 ja se hyväksyttiin Kennelliiton edustajiston kokouksessa 14.12.1945. Karjalankarhukoira rekisteröitiin roduksi 12.5.1946.

Venäjän Karjalan alueen metsästäjillä oli käytössään musta metsästyspystykorva, jolla pyydettiin montaa riistaa kuten maa- ja vesilintuja, villipeuraa, oravaa, hirveä, näätää ja suurpetoja. Tämän hyväksi pyyntikoiraksi tiedetyn koira-aineksen talteenoton tarpeellisuus havaittiin 1900-luvun alussa. Ensimmäiset muistiin kirjatut merkinnät ovat vuodelta 1917. Ne on tehnyt rajavaltuutettu Lauri Hannikainen samoillessaan Karjalan saloilla. Hän totesi alueelle muodostuneen suomenpystykorvasta poikkeavan tuuheaturkkisen koiran, joka oli pystykorvaa suurempi, pidempi ja vankempi. Hannikainen piti suotavana tämän mustavalkoisen kaikenriistan koiran kokoamista roduksi. Myös useat venäläiset tutkijat olivat laajasti kartoittaneet vahvaa, monipuolista käyttökoiraa, mutta ensimmäiset tiedot Suomen itärajan tuntumassa esiintyneestä mustasta pystykorvasta talteenottomielessä esittivät Johan Bruning, K. G. Suvenvuo ja Kalle Airaksinen.

Karhukoiran ensimmäinen esiintyminen tapahtui Helsingin koiranäyttelyssä 2.–3. toukokuuta 1936. Tuolloin esitettiin kolme mustaa pystykorvaurosta nimellä ”karjalainen karhukoira”. Nuo koirat olivat Víljo Kivikon Musti (Ilomantsi), F.E. Eskelisen Lelu (Pielisjärvi) ja V. Tshokkisen Mille (Liperi). Koirat arvosteli tohtori Antti Tanttu. Kivikon Musti sai häneltä erikoismaininnan ”juhlava”. Seuraava merkittävä tapahtuma oli kolme kuukautta myöhemmin 16.8.1936 pidetty Sortavalan näyttely, missä esitettiin useita mustia pystykorvia. Uroksista Kivikon Musti ja Tshokkisen kaunis, mutta hieman kevyehkö Temu saivat 1. palkinnot ja P. Kuikan karhutyöskentelyissä kunnostautunut Raju sai vain 2. palkinnon johtuen pienestä koostaan.

Väritykseltään koirat olivat enimmäkseen mustia valkoisin merkein tai piirroin. Karhukoiran silloista tilannetta kuvaa hyvin rodun alkuaikojen auktoriteetin ja tuntijan, karhukoirat Sortavalassa arvostelleen tohtori Antti Tantun, yleisarvostelu palkintotuomarikertomuksessa: ”Tämä joukko juroja, enimmäkseen mustia pystykorvia on arvokas nähtävyys. Kokonaisvaikutusta häiritsi nyt vielä useampien heikko kunto, äskettäin saloilta ostetut kun olivat olleet nälkäruokinnalla, eivätkä olleet vielä kerinneet kuntoutua” (Perttola 1989, s. 29). Sortavalan näyttelyä voidaan pitää merkittävänä rodun muodostumiselle selventäen toivotun aineksen suuntaa.

Viipurin koiranäyttelyssä 29.5.1938 esiintyi vahvasti koirineen rodun legenda Antti Herrala Salmista. Hän oli ammattimetsästäjä, jolla oli luontainen ”koirasilmä”. Herralan Jeppe (myöhemmin Kanta-Jeppe) oli töpö, Käsnäselässä oravakoiralla vaihdettu vankka, mustavalkoinen pystykorvainen uros, joka toimi erinomaisesti hirvellä. Jepellä Herrala astutteli ruskeita metsästyspystykorviaan muuttaen koirakantansa mustaksi. Jeppe astui tyttärensä Tovin. Epätasaisesta sukusiitospentueesta syntyi yksi todellinen tähti Töpö, joka pentueveljensä Pokun kanssa palkittiin 1. palkinnoilla Sortavalan ja Viipurin näyttelyissä. Perimätiedon mukaan Antti Tanttu on laatinut karjalankarhukoiran ensimmäisen ja edelleenkin relevantin rotumääritelmän Töpön mukaan.

Roduksi kokoamisen keskeyttää talvisota – sodan keskeltä merkittävää koira-ainesta talteen

Helsingin näyttelyä vuonna 1936 voidaan pitää karjalankarhukoiran liikkeelle lähtönä rotuna, sillä uusi musta pystykorva herätti suurta huomiota ja rodun kokoamistyö alkoi. Tuolloin vain ei voitu tietää, että työlle olisi aikaa ainoastaan kolme vuotta. Vuonna 1939 Suomen Kennelliitto asetti lautakunnan karhukoiran rotutyöhön. Siihen kuuluivat A. Tanttu, K. Ritala, E. Raappana, Olof Z. Bergja E. Kivinen. Marraskuussa 1939 kuitenkin syttyi talvisota, joka katkaisi työn alkuunsa sekä tuhosi merkittävästi karhukoirakantaa. Varsinaiseen työhönsä lautakunta pääsi vasta sotien jälkeen, jolloin kokoonpanoksi muotoutui A. Tanttu, E. Raappana ja W. G. Nohrström. Erikoismaininnan rodun kokoamistyöstä heti Helsingin näyttelystä alkaen ansaitsee Pitkäranta Oy:n tilanhoitaja Olof Z. Berg. Hän ei ollut ammattimetsästäjä, mutta omasi intohimon koota tämä upeaksi näkemänsä musta pystykorvarotu talteen. Onnekas sattuma astui kuitenkin peliin, kun Berg tutustui Pohjois-Karjalan rajavartiostossa palvelleeseen kapteeni Viljo Kivikkoon, joka oli yhtä lailla mustan pystykorvan intohimoinen ihailija, mutta myös metsästäjä. Kivikolta Berg sai lisätietoa mustasta pystykorvasta ja etenkin sen metsästyskäytöstä, minkä jälkeen hän lähti määrätietoisesti leveällä rintamalla kokoamaan talteen rajakylien alueelta mustia pystykorvia.

Menestys Viipurin näyttelyssä 1938 innosti Antti Herralaa hankkimaan omistukseensa useita uusia koiria ja kennelnimen ”Jepen”. Kasvatustyössään Herrala käytti paljon sukusiitettyä mallikoira-Töpöä. Kun Antti Herrala oli ammattimetsästäjä, rotuun saatiin koiria, joilla oli voimakkaat kaiken riistan metsästysveret. Ennen talvisodan syttymistä Berg ja Herrala toimittivat Karjalan alueelta koottua koira-ainesta turvaan Suomen puolelle. Pentuja tuli laajalti muun muassa eteläiseen ja läntiseen Suomeen. Yksin Bergin on mainittu tuoneen neljä aikuista karhukoiraa ja noin 40 pentua. Nopea lähtö Venäjän puoleisilta raja-alueilta kuitenkin pakotti luopumaan hyvästä koira-aineksesta. Esimerkiksi O.Z. Bergin omistukseen Pitkärantaan siirtyneen Kivikon Mustin kohtaloksi tuli päätyä viiden muun aikuisen koiran kanssa monttuun lähdettäessä sodan jaloista.

Sotatoimialueelta jatkosodan aikana saatiin merkittävää lisää karjalaiseen karhukoirakantaan ottamalla talteen kodittomiksi jääneitä koiria tai ostamalla niitä asuinpaikoilleen jääneiltä ihmisiltä. Pohjois-Aunuksesta saatiin rodun kannalta merkittäviä kantakoiria, kuten Viljo Kivikon uros Selki (11103/X) Selkin Präkkilästä ja narttu Saida (11102/X ) Saidomasta sekä metsäneuvos Kaivolan Tuusik Pohjoispään kylästä. Antti Herrala pääsi sota-aikana takaisin Salmiin ja osti sieltä suurikokoisen, hyvän hirvikoira Ukon, jolla jatkoi kasvatustyötään. O.Z.Berg hankki haltuunsa Aunuksesta jo ikääntyneen, umpimustan Mishkan maksamalla siitä 5000 markkaa rahana, saapasnahkat ja kaksi pulloa tikkuviinaa. Hinta oli tuohon aikaan merkittävä, mutta koiraa käytettiin vahvasti jalostuksessa.

Neljästä eri kannasta karjalaiseksi karhukoiraksi

1946 rekisteröidyn rodun sotien jälkeinen aines jakaantui neljän eri alueen koiriin. Oli ennen sotia tänne tuotu Karjalan alueen niin sanottuun karjalaiseen karhukoiraan pohjautuva kotimainen luonnonkanta ja sotien aikana talteen otetut etelä-Aunuksen ja pohjois-Aunuksen kannat sekä vähälukuisempi kanta Vienan Karjalasta.

Sotien aikana rodun kannalta oli onni, että eteläisen ja lounaisen Suomen koiraharrastajien keskuudessa oli herännyt mielenkiinto vuonna 1936 ensiesiintymisensä tehneeseen mustaan pystykorvaan. Varsinkin lounainen Suomi toimi karjalankarhukoirareservaattina sodan runtelemalle rodulle. Emäntä Impi Markkulan tekemä kasvatustyö Otson-kennelissä oli poikkeuksellisen arvokasta rodun kannalta, sillä hän osti kaksi narttupentua ennen talvisotaa Antti Herralalta. Koirat olivat mallikoira-Töpöstä polveutuvia. Otson Jahti näistä osoittautui erinomaiseksi hirvikoiraksi, niinpä Antti Herrala osti nartun takaisin Markkulalta ja jatkoi sillä Jepen-kenneltyötään menetettyään aiemmat koiransa talvisodan aikana. Otson Jahti oli luontainen hirvikoira, joka periytti vahvasti suurriistaverisyyttä.

Kotimaisen kannan aines oli vaihtelevaa muun muassa värityksen ollessa mustavalkeasta kokomustaan tai – valkeaan ja sudenväriseen sekä koon keskikokoisesta pieneen. Joukossa oli pitkäkarvaisia, herasilmäisiä sekä töpöjä. Vuoden 1945 rotumääritelmän mukaisia kotimaisen kannan koiria olivat oikeastaan vain urokset Herralan kanta-Jeppe ja Töpö, Kivikon Musti sekä Bergin narttu Penna. Etelä-Aunuksen kanta oli yhteneväisempää väritykseltään, mustavalkeaa, mustaa, melkein valkeaa, kirjavaa tai harmaata. Koirat olivat suurikokoisia ja tiukkalihaksisia. Päät olivat kapeita ja hännät sirppejä. Näissä koirissa ei ollut rotumääritelmän mukaisia ulkomuotokoiria. Etelä-Aunukselaisista koirista umpimustaa Bergin omistamaa Miskhaa käytettiin jalostukseen muun muassa värinsä vuoksi. Miskhan merkitystä lisää oman jalostuskäytön lisäksi sen aikuisina Suomeen tuodut jälkeläiset.

Huomattavaa on, että etelä-aunukselaiseen kantaan pohjautuu rotumme ensimmäinen kaksoisvalio, Rikhard Sotamaan Kyttä (11710/X). Kyttä oli yksi niistä kolmesta karhukoirasta, jotka kilpailivat ja tulivat kaikki palkituiksi ensimmäisessä hirvikokeessa Kiteellä 1945. Kaksi muuta olivat Kivikon Selki ja Saida. Pohjois-Aunuksen koirat olivat pääsääntöisesti mustavalkoisia harmain rajauksin tai mustia tai valkoisia harmain merkein. Päät olivat rotumääritelmän mukaisesti kookkaita, leveitä ja tylpän kolmiomaisia, turkit tuuheita ja koirat keskikokoisia sekä vankkoja. Tämän alueen paljon käytettyihin mallikoiriin kuuluivat muun muassa Tuusik, Selki ja Saida.

Vienalainen kanta oli yleispystykorvatyyppisiä, pieniä ja tuuheaturkkisia, umpimustia koiria, joista ulkomuototuomarina Jyväskylän näyttelyssä 17.6.1945 toiminut kenraali E. Raappana, karhukoiran rotumääritelmälautakunnan jäsen, kirjoitti palkintotuomarikertomuksessaan: ”Meillä karhukoirille suunnitellut rotumerkit on alkuperäisin Aunuksen koirien mukaan laadittu, jotenka vienalaisen koiran kilpaileminen aunukselaisen koiran kanssa ei tule kysymykseen, jos mielimme luoda vakiintuneen karjalankarhukoirien rodun.”

Karjalankarhukoiran rotumerkit Suomen Kennelliiton julkaisussa 1945:

Antti Tantun kirjoitus karjalankarhukoiran rotutyypistä Suomen Kennelliiton julkaisussa 1943:

Kirjoitus on katkelma Eila Lautasen Suomen Pystykorvajärjestö – Finska Spetsklubben ry:n 80-vuotisjuhlahistoriikkiin kirjoittamista historiateksteistä. Historiikki julkaistiin vuonna 2018.

Verkkonäyttelyn kuvat ovat Suomen Kennelsäätiön ja Suomen Metsästysmuseon kokoelmista. Materiaalit on koonnut ja kuratoinut Marianna Järvinen.

Gitta Ringwallin ansioihin lukeutui satojen pentueiden kasvatus maineikkaan Black Spot -kennelnimen alla, pitkä ura monikielisenä kaikkien rotujen ulkomuototuomarina ja useiden rotujen maahantuojana sekä rotuyhdistysten perustajajäsenenä. Koiramuseon verkkonäyttelyssä perehdytään monilahjakkaan koiramaailman “grande damen” elämään ja lähes 70-vuotiseen uraan koirien parissa.

Ainutlaatuinen Gitta Ringwall

Birgit ”Gitta” Ringwall (virallisesti Ringvall) syntyi upseeriperheeseen 8.6.1924. Perhe – isä Erkki Ferdinand, äiti Ruth, Gitta, ja myöhemmin nuorempi sisko Margaretha “Metha” – asui Bodominjärven rannalla Espoossa. Eläinrakkaalla perheellä oli jo Gitan syntyessä kaksi saksanpaimenkoiraa, dobermanni ja sileäkarvainen kettuterrieri, joten ensikokemukset koirista syntyivät hyvin varhain. Koirien lisäksi kotoa löytyi myös kissoja, lehmiä sekä sadoittain kanoja. Lapsuuden eläinkokemukset istuttivat Ringwalliin paitsi elämänpituisen rakkauden koiriin, myös lähtemättömän kunnioituksen kaikkia eläimiä ja luontoa kohtaan.

Ringwallien kotona puhuttiin pääsääntöisesti saksaa ja ruotsia. Suomen kielen Gitta oppi koulussa. Myöhemmin Ringwall opetteli myös englannin, puolan ja tsekin kielet, ja hyödynsi usein runsasta kielitaitoaan elämänsä eri osa-alueilla.

Nuoruus sodan varjossa

Olosuhteiden pakosta Ringwall muutti äitinsä ja siskonsa kanssa pienempään taloon 1930-luvun alkupuolella, ja perheen saksanpaimenkoirista ja dobermanneista oli luovuttava. Vuonna 1932 Ruth-äiti vaihtoi vanhan autonsa uuteen, ja sai kaupanpäällisiksi neljä kettuterrierin pentua emoineen. Näin koirat palasivat Ringwallien perheeseen, ja tämä pentue toimi lähtökohtana Black Spot –kennelille, jota Gitta ylläpiti ensin yhdessä äitinsä kanssa ja lopulta itsenäisesti.

Jatkosodan aikaan vuosina 1943–1944 saksan kielen taitoinen Gitta toimi sodassa viestilottana. Hän työskenteli lottana Emäsalossa Porvoossa, morsettaen käsimerkein viestejä rannikolla odottavalle emälaivalle. Ringwallien perhe asui tuolloin Kauniaisissa vapaapalokunnan talon lähellä. Tässä talossa oli kotirintaman miehiä, joilta perhe sai joka päivä ämpärillisen ylijäämämuonaa koirilleen. Ruoka koostui lähinnä puurosta, ja joukossa oli myös jonkin verran lihaa ja kasviksia. Tämä resepti muodosti Black Spot -koirien ruokavalion perustan kennelin koko olemassaolon ajan.

Nuoresta asti hyvin urheilullinen Gitta harrasti runsaasti erilaisia lajeja, muun muassa tennistä, pesäpalloa ja yleisurheilua. Hän toimi myös maajoukkuetason käsipallomaalivahtina, voittaen Suomen hallimestaruuden vuosina 1950, 1952 ja 1953. Ulkopelien mestaruus tuli vuonna 1954. Ringwallin toinen rakas harrastus oli baletti. Hän tanssi Kansallisoopperassa monesti osana ensemblea. Ringwallin taiteelliset pyrkimykset suuntautuivat lopulta enenevissä määrin koirien kasvatukseen, jossa hän omien sanojensa mukaan halusi luoda jotain uutta ja kaunista elävistä olennoista. Urheilua hän seurasi koko loppuelämänsä ajan tiiviisti, toimien myöhemmin monesti urheilutapahtumien tulkkina laajan kielitaitonsa ja urheilutietämyksensä turvin.

Intohimo ammatiksi

1950-luvulla Ringwall aloitti työskentelyn Helsingin Stockmannilla. Saksan kielen taito osoittautui jälleen hyödylliseksi, sillä Ringwall palkattiin Stockmannille alun perin silloisen johtajan Richard Kankkosen sihteeriksi juuri laajan kielitaitonsa, ja erityisesti saksan kielen osaamisensa ansiosta. Sihteeripestin päätyttyä Gitta siirtyi sisäänostajaksi talous- ja urheiluosastolle.

1960-luvulle tultaessa tunnetusti koirarakkaalta Ringwallilta kysyttiin, josko tämä haluaisi yrittää perustaa Stockmannille kennelosaston. Koiratuotteiden valikoima oli Suomessa tuohon aikaan melko karua ja rajallista: kunnollisia varusteita myytiin lähinnä ajo- ja muille työkoirille, ja koiranruokien tuonti Suomeen oli työlästä saatuun myyntiin nähden. Vähäisiä saatavilla olevia koiratuotteita myi lähinnä Stockmannin kilpaileva yritys Sokos. Ringwall kuitenkin tarttui tuumasta toimeen ja totesi itsevarmasti silloiselle johtaja Holger Kankkoselle kennelosaston olevan hyvä sijoituskohde, ja Ringwallin suhteilla ja yhteyksillä koiramaailmaan osastoa saataisiin kasvatettua nopeasti.

Alun perin kennelosaston malli oli tarkoitus kopioida ulkomailta, jossa samankaltaisilla osastoilla myytiin myös koiranpentuja. Tähän Ringwall ei kuitenkaan suostunut, sillä hän katsoi lemmikin hankinnan olevan niin vastuullista puuhaa, ettei siitä yhdellä tavaratalokäynnillä selvitä. Sen sijaan asiakkaat saivat halutessaan tuoda lemmikkinsä mukanaan tullessaan ostoksille osastolle, ja myös monet Ringwallin omat koirat pääsivät mukaan töihin. 60- ja 70-lukujen aikana nopeasti kasvava kennelosasto muodostui koiraharrastajien kohtaamispaikaksi. Osastosta kehittyi alan tunnetuin ja arvostetuin hankintapaikka, jonka tilauksia toimitettiin asiakkaille ympäri Suomea. Ringwallin järjestämät trimmausnäytökset keräsivät paljon yleisöä, ja osaston työntekijöinä toimi vuosien varrella monia sittemmin Suomen koirakentällä pitkälle edenneitä tekijöitä.

Gitta Ringwall luotsasi Stockmannin kennelosastoa lopulta 33 vuoden ajan. Myös Ringwallin Metha-sisko työskenteli Stockmannilla.

Kärsivällinen mentori ja luotettava ystävä

Kun Gitta Ringwallista kysyy hänet tunteneilta, millainen ihminen hän oli, vastauksissa korostuu yksi piirre: kiltteys. Yksi toisensa jälkeen kuvailee Gitan olleen ystäviään ja tuntemattomiakin kohtaan aina kiltti ja avulias, toisinaan jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella.  Ringwall oli luonteeltaan miellyttävä ja hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen. Hän kyseli usein ystäviensä kuulumisia aina näiden sukulaisia myöten, ja toi aina matkoiltaan lukuisia lahjoja ystävilleen. Ringwall harjoitti mahdollisuuksiensa mukaan hyväntekeväisyyttä esimerkiksi lukuisilla Puolan matkoillaan:

“Olin 1970- ja 1980-luvuilla joka ainoa kesä Puolassa. Minulla oli auto täpötäynnä tavaraa. Siellä oli kauhean köyhiä ihmisiä. Minä vein heille vaatteita ja tavaraa. Muistan vielä kun vanhat tädit sanoivat: ‘O Bòge, O Bòge’. Se tarkoitti: ‘Oi Jumala’.” Ote kirjasta Kaija Unhola: Koiraelämää – harrastamisen historiaa (2009).

Ringwall toimi myös opastajana ja mentorina monelle aloittelevalle kasvattajalle, joiden ensimmäiset koirat olivat usein Ringwallin kasvatteja tai hänen maahantuomiaan yksilöitä. Monet näistä aloittelijoista ovat sittemmin jatkaneet uraansa menestyksekkäästi ja ovat Suomen koiramaailman tunnetuimpia hahmoja. Ringwall opasti suojattejaan myös koirien käsittelyssä ja trimmaamisessa.

“Olemme viettäneet monia hiljaisia hetkiä yhdessä omia asioitamme ajatellen. Näin kului muun muassa yksi uudenvuodenaatto Karin (Järvinen) pienessä yksiössä Helsingin Kalliossa. Me, Rainer (Vuorinen), Kari ja minä, emme unohda sitä koskaan. Vain ystävien kesken voi olla hiljaa, muiden kanssa voi olla pakko.” – Ote kirjasta Pekka Hannula: Kansainvälinen koiratuomari Kari Järvinen (2009)

Viimeinen Black Spot -nimeä kantanut pentue syntyi vuonna 2012. Tuomaritehtäviään Ringwall vähensi jo huomattavasti aikaisemmin. Viimeisen kerran hän toimi ulkomuototuomarina Helsingin Messukeskuksessa vuonna 2004. Gitta Ringwall kuoli Espoossa 4.10.2015 91-vuotiaana. Black Spot –kennelin koirat ovat toimineet monen suomalaisen kennelin lähtökohtana, mutta sellaisenaan kenneliä ei ole enää olemassa.