Lapin sodan (1944-1945) kauhuista huolimatta lappalaiskoirat eivät kadonneet kokonaan. Kennelliitto ja Suomen Kennelklubi aloittivat heti sodan jälkeen koirakantojen kartoituksen, ja lappalaisrotuja alettiin luoda uudelleen Etelä-Suomesta käsin. Alun perin ruotsinkielinen Suomen Kennelklubi otti Ruotsin mallin esimerkikseen ja alkoi koota tietoa lappalaiskoirista. Samalla tavoitteeksi muodostui yhtenäistää niiden ulkomuoto, ja päämääränä oli luoda yksi, yhtenäinen lappalaiskoirarotu.

Vuonna 1945 suomalainen Lapin paimenkoira sai rotumääritelmän, jonka myös Kansainvälinen koiranjalostusliitto (FCI) hyväksyi seuraavana vuonna. Tämä lapinkoiratyyppi tunnetaan nimellä kukonharjulaiset. Rodun jalostuksessa pidettiin ihanteena tuntureiden porokoiria, mutta rodun lähtökoirat eivät olleet lappalaisia työkoiria. Kantakoirat olivat peräisin Pellosta ja Savukosken seudulta, ei tunturialueilta. Rodun taustalla mainitaan olevan esimerkiksi samojedinkoiraa ja karjalankarhukoiraa. Rodun määritelmä oli varsin laaja, eikä siinä tehty selkeää eroa pitkä- tai lyhytkarvaisten koirien välille. Nykyisten suomenlapinkoirien taustalla kukonharjulaista kantaa ei enää ole.

Samaan aikaan kun Kennelklubi saavutti tärkeän virstanpylvään Lapin paimenkoiran rekisteröinnillä, Suomen Kennelliitto jatkoi työtään kehittää sellainen suomalainen koirarotu, joka pystyisi paimentamaan poroja Lapissa. Ruotsinlapinkoira ei soveltunut turkkinsa puolesta työskentelemään pohjoisissa olosuhteissa, ja myös Lapin paimenkoira oli kehittymässä toisenlaiseksi kuin alkuperäiset, Lapissa tavattavat paimenkoirat.

Porokoiran alustava kehitystyö alkoi varsinaisesti 1950-luvulla koirien kartoittamisella ja laskemisella Lapissa. Suomen Kennelliiton silloinen puheenjohtaja, kenraaliluutnantti Olli Korhonen teki poromiesten keskuudessa äärimmäisen tärkeää työtä esimerkiksi haastattelemalla poromiehiä. Näiden reissujen anti oli toteamus, että yhä käytössä olevat paimenkoirat olivat pitkähäntäisiä ja lyhytkarvaisia pystykorvia, niin sanottua menesjärveläistä tyyppiä.

Käytännössä 1950-luvulla kahta eri lappalaiskoirarotua ei kuitenkaan ollut vielä olemassakaan, vaan lappalaiskoirat muodostivat hyvin monimuotoisen alkuperäisrodun. Sen edustajista löytyi niin väritykseltään, rungoltaan kuin karvapeitteeltäänkin erityyppisiä koiria.

Yritys rekisteröidä ja vakiinnuttaa kaksi erityyppistä lappalaiskoirarotua oli 1960-luvulla kova. Työssä koettiin kuitenkin merkittävä takapakki vuonna 1962, kun ruotsinkielinen Suomen Kennelklubi ja suomenkielinen Suomen Kennelliitto yhdistyivät yhdeksi organisaatioksi. Tämä merkitsi sitä, että kaksi erityyppistä lappalaiskoiraryhmää pistettiin yhden ja saman rekisterin alle. Pitkäkarvaiset, Etelä-Suomessa jalostetut kukonharjulaiset ja vuosien 1959–61 Lapin-tarkastusretkillä löydetyt lyhytkarvaiset paimenkoirat, menesjärveläiset, saivat virallisesti sekoittua keskenään.

Lapinporokoira saa 1960-luvulla oman rotumääritelmän

Ongelmiin havahduttiin kuitenkin nopeasti, ja vuonna 1966 rekisterit erotettiin jälleen toisistaan. Menesjärveläisinä tunnetut koirat saivat ensimmäisen oman rotumääritelmän 1967, ja rodun nimeksi annettiin lapinporokoira. Samoihin aikoihin Lapin paimenkoiran nimi vaihtui lapinkoiraksi. Lapinkoira edusti suhteellisen neliömäistä koiratyyppiä, jolla oli komea, paksu turkki ja seurallinen, rauhallinen luonne. Sitä ei ollut pitkän turkin vuoksi aivan yhtä hyvä käyttää lumisessa maastossa kuin porokoiraa, mutta seura- ja harrastuskoirana se sai alusta lähtien suurta kannatusta.

Ensimmäistä rotumääritelmää muokattiin 1970-luvulla. Vuosikymmenessä ensimmäisen rotumääritelmän menesjärveläinen tyyppi (ks. infolaatikko) oli levinnyt Inarista Länsi-Lappiin. Samalla ongelmaksi oli muodostunut ulkonäköön keskittyminen käyttöominaisuuksien kustannuksella. Moni erinomainen porokoira jäi väri- tai ulkomuotokriteerien takia virallisen rotumääritelmän ulkopuolelle.

Porokoiran karvapeite on karkeaa ja tiheää, ja kaksikerroksinen turkki suojaa tehokkaasti kylmältä ja kosteudelta. Porokoira pärjää helposti jopa umpihangessa. Turkista käytetään nimeä ”närpiäkarvainen”.

1974 tehtiin porokoiratutkimus, jossa jalostusta pyrittiin saamaan oikeille urille. Tutkimus paljasti, että nuorissa koirissa oli hälyttävän vähän aitoja paimenkoiria, ja sekarotuisten määrä oli kasvussa. Ongelmallisinta oli löytää hyviä narttuja. Ratkaisuna nähtiin koiratarhat, joissa molempia sukupuolia voitiin jalostaa tasapuolisesti, sekä yksityiset koiraperheet, jotka ottivat vastuulleen narttujen kasvatuksen. Narttuja voitiin hyvin kasvattaa myös poronhoitoalueen ulkopuolella.

Vielä 1970-luvullakin Lapista löytyi useita erilaisia porokoiratyyppejä, joita vanhan polven poromiehet arvostivat. Menesjärveläinen tyyppi oli vain yksi monista. Erityisen hyvä tilanne oli Käsivarren Lapissa, jossa paimennuskulttuuri oli säilynyt moottorikelkkojen tultuakin. Syynä oli, että koirat pitivät porot tehokkaasti rajan omalla puolella.

Vaikka rodut oli erotettu toisistaan, vielä 1970-luvullakaan kahden rodun ulkomuodossa ei aina nähty selkeää eroa. Pelkkä turkin pituus oli hankala ominaisuus, koska molempiin rotuihin syntyi sekä pitkä- että lyhytkarvaisia koiria, jopa saman pentueen sisällä. Siksi huomiota alettiin kiinnittää 1980-luvulla yhä enemmän koirien rungon mittasuhteisiin, raajojen rakenteeseen (kinnerkulmaan) ja hännän kantotapaan.

Pitkäkarvaisen lappalaiskoiran rekisteri avataan 1970-luvulla

1970-luku oli merkittävää aikaa nykyisen lapinkoiran kehittymisen kannalta. Vuonna 1971 avattiin rekisteri pitkäkarvaiselle lappalaiskoiralle, nykyiselle suomenlapinkoiralle. Nykyiset koirat polveutuvat tämän aikakauden lappalaiskoirista. Lapinkoirien jalostusneuvonta aloitettiin vuonna 1973 ja paria vuotta myöhemmin 1975 lapinkoira sai uuden rotumääritelmän.

Tärkeää uudessa määritelmässä oli lapinkoiran arktinen olemus. Koirien koko määriteltiin pienemmäksi kuin kukonharjulaisessa tyypissä, ja hännän tuli kiertyä liikkeessä selän päälle. Lapinkoiran runko määriteltiin hieman korkeuttaan pidemmäksi, mikä teki koirien yleisolemuksesta vahvan. Pään toivottiin olevan voimakaspiirteinen ja lyhytkuonoinen. Ensimmäisiä uuden tyypin merkittäviä uroksia olivat esimerkiksi Kalikkakaula ja Lecibsin Torsti.

Lapinkoiran turkki on runsas ja karhea, ja lapinkoiraharrastajat puhuvatkin ”rössökarvaisesta” koirasta.

Uudessa määritelmässä myös karvapeitteelle vaadittiin yhdenmukaisuutta, vaikka edelleen kaikki värit olivat sallittuja. Turkin tuli olla runsas ja karkea erotuksena lapinporokoiran lyhyehköstä karvapeitteestä. Peitinkarvan piti olla pitkää, karkeaa ja säänkestävää. Lisäksi askellus erotti lappalaiskoirat toisistaan.

Rodun ulkomuodon määrittely on vakiintunut viimeisten 30 vuoden aikana, ja jalostustietoja on kerätty 1980-luvun alusta lähtien. Lapinkoiran nimi muuttui suomenlapinkoiraksi 1993, ja nykyinen rotumääritelmä on vuodelta 1996. Siinä lapinkoiran koko on määritelty hieman pienemmäksi kuin vuoden 1975 määritelmässä. Vuonna 1996 lapinkoira liittyi perinnöllisiä sairauksia ehkäisevään Pevisa-ohjelmaan, ja nykyään lapinkoira kuuluu varsin terveisiin koirarotuihin.

Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsä (2012). Sanna Karppinen. Lappalaiskoirat ry, Kirjakaari, Jyväskylä.

Suurporonhoito kehittyi Suomessa täyteen mittaansa 1700-luvulla. Samalla peuranpyyntikulttuuri väheni. 1600–1700-lukujen taite onkin selvä rajapyykki metsästävän ja paimentavan lappalaiskoiran välillä. Metsästyskoiran piti sopeutua uuteen tehtäväänsä poropaimenena.

1700-luvun kuluessa metsäsaamelaisten pienporonhoito muuntui monin paikoin ympärivuotiseksi porosaamelaisten paimentolaisporonhoidoksi. Porotokkien koot kasvoivat, ja ihmisten työmäärä lisääntyi. Koirien määrä ja arvo kohosivat, koska ihmiset eivät pärjänneet ilman nelijalkaisia apureitaan.

Koiria alettiin pitää saamelaisperheiden tärkeimpänä omaisuutena. Hyvästä porokoirasta sai pulittaa suuria rahasummia, ja perheen arvo ja asema mitattiin yhtä lailla porojen kuin porokoirienkin määrässä. Ympärivuotinen poropaimennus on nykyään tyypillisintä Länsi-Lapille ja Käsivarren Lapille.

Monenlaisia paimentavia koiria

Poronhoitoalue ulottui jo 1800-luvulla hyvin laajalle alueelle halki pohjoisen Skandinavian ja Kuolan niemimaan. Kulttuurit, kansat ja elinkeinot vaihtelivat, mutta poronhoito oli vallitseva tapa saada ruoka perheen pöytään. Kaikki poronhoitoalueen koirat olivat arktisia pystykorvia, mutta niiden ulkonäkö ja paimennustavat vaihtelivat suuresti.

Lappalaiskoirien tärkein tehtävä oli auttaa vahtimaan ja siirtämään suuria porotokkia vuodenaikojen mukaan eri laidunmaille. Paimennus- ja vartiointitehtävät vaihtelivat ja vaativat koirilta rohkeutta, yhteistyökykyä ja itsenäisyyttä. Koiran piti pystyä työskentelemään ilman omistajansa jatkuvaa ohjausta laajoilla tunturimailla.

Kun suuria porotokkia siirreltiin alueelta toiselle, eri paimennuskulttuurien koirat sekoittuivat toisiinsa. Joissain paikoin korostettiin haukkumalla paimentamista, toisaalla taas muita tapoja. Koirat saivat lisääntyä keskenään vapaasti, ja Lapin työkoirakanta oli elinvoimainen ja monimuotoinen. Tietyistä roduista ei kuitenkaan voinut puhua.

Koirannimiluetteloissa mainittiin lapin paimenkoirat ensimmäisen kerran vuonna 1891.

Lappalaisalue laajeni Suomen sisällä, ja osittain tästä syystä järjestäytynyt kansallinen kenneltoiminta alkoi 1800-luvun loppupuolella. Näihin aikoihin alettiin julkaista niin sanottuja koirannimiluetteloita. Ensimmäinen suomalainen koiranäyttely pidettiin vuonna 1892, ja lappalaiskoiria oli mukana Lapin paimenkoirien, lapinkoirien ja porokoirien nimillä. Samoja koiria saatettiin kutsua jopa suomalaisiksi, haukkuviksi lintukoiriksi, vaikka lintukoirista jalostettiinkin ajan kanssa aivan oma rotunsa, suomenpystykorva.

Vaikka alkukantaiset koirat kiinnostivat yhteiskunnallisesti monia ryhmiä, varsinaista jalostustoimintaa ei vielä ollut. Erilaisia lappalaisrotuja ei eroteltu toinen toisistaan, ja päähuomio keskittyi suomenpystykorvan kehittämiseen. Yleinen kiinnostus pohjoisia seutuja ja erämaita kohtaan sai liikkeelle Etelä-Suomesta saapuneet metsästäjät, ja he toivat mukanaan Lappiin omat metsästyskoiransa. Ne sekoittuivat poroja paimentaviin koiriin.

Kukoistuksesta sota-aikoihin

1900-luvulle tultaessa tunturipeura ja metsäpeura olivat käytännössä hävinneet Suomen alueelta. Metsästykseltä säästyneet peurat sulautuivat poroihin, ja 1900-luvun alkupuolta pidetään porotalouden kulta-aikana. Lappalaiskoiria oli monennäköisiä, ja niiden asema oli vankka. Koirat kevensivät ihmisten työtaakkaa ja mahdollistivat yhä suurempien porotokkien pitämisen. Koirat pystyivät hallitsemaan poroja yhtä taitavasti avoimessa maastossa, lumikinoksissa kuin tiheissä tunturikoivikoissakin.

1930-luvulla Etelä-Suomessa tiedetään olleen koiria, joita kutsuttiin lapinpystykorviksi ja lapinpaimenkoiriksi. Kiinnostus alkuperäistä, kotimaista paimenkoirarotua kohtaan kasvoi, ja lappalaiskoiria tavattiin myös muissa tehtävissä kuin poropaimenina. Poronhoitoalueen eteläosissa koirat ajoivat esimerkiksi peltoporoja pois ihmisten puutarhoista ja laidunmailta. Kaikkein alkuperäisimpänä koiratyyppinä pidettiin Enontekiön tunturilappalaisten poropaimenkoiria.

Ruotsalaiset rekisteröivät oman lapinkoiransa 1930-luvun puolivälissä, ja sama päämäärä oli suomalaisilla kenneljärjestöillä. Suomessa haluttiin kuitenkin välttää ruotsalaisten virheet. Ruotsinlapinkoiralla ei ollut juuri mitään tekemistä Pohjois-Ruotsin perinteisten paimenkoirien kanssa. Rotu oli luotu etelässä eikä se enää täyttänyt työkoiran vaatimuksia.

Käytännön elämään suomalaisten lappalaiskoirien jalostustavoitteet eivät ehtineet vaikuttaa, kun syttyi toinen maailmansota. Sen jälkimainingeissa käyty Lapin sota (1944–1945) teki lähes täydellisesti lopun lappalaisesta koirakannasta. Koiria ei saanut ottaa mukaa Etelä-Suomeen lähteneisiin evakkojuniin, ja niitä mieluummin ammuttiin kuin jätettiin sodan jalkoihin. Alkuperäisiä porokoiria säilyi vain syrjäisissä erämaakylissä ja kaukana sodan melskeistä.

Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsnä (2012). Lappalaiskoirat ry. Kirjakaari, Jyväskylä.
Pääkuva: Johan Tirén (1853-1911). Samepojke leker med sin hund. Valmistusvuosi tuntematon.

Nykyisten lappalaiskoirien esi-isät auttoivat Pohjolan ihmisiä metsästyksessä ja peuranpyynnissä jo 10 000 vuotta sitten, jopa aikaisemmin. Pohjoisten alueiden koiria käytettiin myös kotieläinten paimenina, kestävinä vetojuhtina sekä urheina vahteina ja petojen karkottajina. Elinvoimaiset, mukautuvat ja vähään tyytyvät koirat olivat elinehto vaativissa maasto- ja sääolosuhteissa.

Porokoirien esi-isät auttoivat metsästyksessä

Vanhin todiste lappalaiskoirista löytyy mesoliittiselta kivikaudelta noin 10 000 vuoden takaa. Silloin koiria käytettiin apuna peuranpyynnissä ja muun villiriistan metsästyksessä. Saamelaisia asui tuolloin paljon laajemmalla alueella kuin nykyisin, ja saamelaiskulttuureja tiedetään olleen etelässä jopa Laatokan tienoilla Karjalassa.

Kun siirrytään ajassa 5000 vuotta eteenpäin pronssikaudelle, Suomen historia paljastaa merkkejä maatalouden kehittymisestä. Jääkausi alkoi hellittää, ja suomensukuiset kansat seurasivat pohjoiseen vetäytyvää mannerjään reunaa. He levittäytyivät uusille asuinalueille, ja samalla syntyi uusia kieliä ja elinkeinoja. Ensimmäisenä maanviljelys pääsi niskan päälle metsästyskulttuurista lännessä, Oulun ja Pellon tienoilla. Ihmiset alkoivat viljellä maata ja asua pysyvissä asumuksissa. He tarvitsivat koiria vahtimaan kotieläimiä, koteja ja viljavarastoja.

Samaan aikaan kun suomalaiset uudisasukkaat levittäytyivät kohti pohjoista ja aloittelivat maanviljelystä, saamelaiset saivat leivän pöytään yhä peuranpyynnistä. Koirista oli metsästyksessä paljon apua. Saamelaiset viettivät suuren osan elämästään kulkien, ja siksi asumukset olivat väliaikaisia ja keveitä. Todennäköisesti he kesyttivät jo tuolloin joitakin peuroja kotikäyttöön, kuten vahvoiksi vetoporoiksi.

Koiria käytettiin porojen vahteina sekä apuna tavaroiden ja ihmisten kuljetuksessa.

Saamelaisten pyyntikulttuuri sai vuoden 500 tienoilla yhä enemmän vaikutteita maanviljelyksestä ja kaupankäynnistä. Ihmiset liikkuivat laajemmilla alueilla, kävivät kauppaa ja löysivät uusia tapoja tulla toimeen. Peuroja alettiin pyytää lihan lisäksi myös turkiskauppaa varten. Koirat liikkuivat vapaasti ihmisten mukana ja elivät puolivilliä kyläkoiran elämää.

Lappalaiskoirien kannalta merkittävä ajanjakso sijoittuu 700-luvun tietämille, myöhäiselle rautakaudelle. Silloin suomalaisia uudisasukkaita eli jo Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla, ja näillä alueilla aikaisemmin asuneet saamelaiset väistyivät tai sekoittuivat uusiin tulokkaisiin. Ne saamelaiset, jotka päättivät siirtyä muualle, taivalsivat kohti pohjoista ja levisivät nykyisille asuinalueilleen koko Pohjois-Skandinaviaan. Saamelaisten koirat pääsivät yhteyksiin naapurikansojen koirien kanssa. Pohjoisessa asui tuolloin monia kansoja. Ihmiset eivät välittäneet valtioiden rajoista samalla tavalla kuin nykyään, ja eri maiden saamelaiskansat pitivät yhteyttä toinen toisiinsa ja lisäksi naapurikansoihin, kuten viikinkeihin. Kotieläimet ja koirat sekoittuivat vapaasti kansojen välillä.

Onkin mahdollista, että nykyiset lappalaiskoirat ovat saaneet yhtä lailla vaikutteita idän metsästys- ja paimenkoirista, kuten laikoista, ja viikinkien lammaspaimenkoirista.

Poronhoito alkaa pyyntikulttuurin rinnalla

Kun keskiaika oli ohi, kirkon ja valtion kiinnostus eksoottisia pohjoisia alueita kohtaan heräsi rytinällä. Saamelaiskulttuurista alkaakin löytyä kirjallisia todisteita 1500-luvulta. Ensimmäiset merkinnät poronhoidosta ja lappalaiskoirista löytyvät Olaus Magnuksen vuonna 1555 julkaisemasta Pohjoisten kansojen historia -kirjasta.

Saamelaisten pyyntikulttuuri ei lakannut yhtäkkiä. Vanha metsästyskulttuuri ja poronhoito elivät sopuisasti rinnakkain ja antoivat yhdessä saamelaiskansoille elannon. Peuroja alettiin pikkuhiljaa kesyttää yhä enemmän vetojuhdiksi, niin sanotuiksi takkaporoiksi, ja kesyjä poroja käytettiin houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Samalla koiria tarvittiin yhä vaihtelevampiin tehtäviin.

Porotalous kehittyi todennäköisesti ensin Ruotsin ja Norjan puolella ja vasta sitten Suomessa. Ihmiset elivät tiiviissä vuorovaikutuksessa naapurikansojen kanssa, ja alkuinnostus poronhoitoon syttyikin todennäköisesti norjalaisesta lammaspaimennuksesta ja suomalaisten uudisasukkaiden karjankasvatuksesta.

Saamelaisten pyyntikulttuuri ja suomalainen karjankasvatuskulttuuri olivat jo 1600-luvulla yhdistyneet monin tavoin. Puolipaimentolaiselämää viettävät saamelaiskansat elivät metsästyksestä ja kalastuksesta, mutta he pitivät myös kotieläimiä, joita koirat paimensivat. Pysyvämmät asumukset merkitsivät sitä, että lappalaiskoiria tarvittiin myös kotien ja ruokavarastojen vartiointiin.

1600-luvulta löytyy käräjäpöytäkirjoja, joissa mainitaan, ettei koirien kiinnipitovelvollisuus koskenut porokoiria. Tästä voi päätellä, että porokoirat olivat ihmisen työtovereita ja erityisasemassa.

Porokoirat erosivat muista kylänkoirista myös värityksensä puolesta: porokoirat olivat mustia. Värillä oli toinenkin merkitys. Musta koira erottui metsän pedoista, kuten susista, jotka ovat väriltään vaaleanharmaita.

Porotalous kehittyi yhä tärkeämmäksi elinkeinoksi useasta syystä. Yksi tärkeimmistä oli villipeurojen väheneminen liikametsästyksen takia. Poronnahkatuotteilla oli kysyntää, ja saamelaisten lisäksi myös suomalaiset uudisasukkaat metsästivät villipeuroja. Poro oli myös tärkeä lihan lähde. Pohjoisilla alueilla kylmissä olosuhteissa lihansaanti on tärkeää, ja merkittävän ravinnonlähteen saatavuus varmistettiin kesyttämällä peuroista omia poroja. Samalla poroja alettiin suojella aitauksilla ja paimenkoirilla.

Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsnä (2012), Lappalaiskoirat ry, Kirjakaari, Jyväskylä.

Pääkuvassa suomenlapinkoira Adja, kuva: Tommi Tuominen

Suomalaisten alkuperäiskoirarotujen historia liittyy tiiviisti kansallisten koirajärjestöjen historiaan. Kukapa muu ajaisi koirien asiaa yhtä suurella palolla kuin koirien omistajat, kasvattajat ja koiraharrastajat. Suomen Kennelliitto on tehnyt jo varhain työtä kotimaisten alkuperäisrotujen säilymisen eteen ja myöhemmin tätä työtä jatkamaan on perustettu oma rotujärjestö Lappalaiskoirat ry.

Nykypäivän näkökulmasta on onnekasta, että lappalaiskoirien takana seisoi jalostustyön alussa kaksi vahvaa, valtakunnallista järjestöä: Suomen Kennelklubi ja Suomen Kennel-liitto. Kennelklubi saavutti tuloksia jo 1945 luodessaan Lapin paimenkoiran rotumääritelmän. Kyse ei ollut suomenlapinkoirasta vaan varhaisesta rotutyypistä. Kennel-liitto kunnostautui kartoittamalla Lapissa paimennuskäytössä olevia lapinporokoiria.

Kun Kennelklubi ja Kennel-liitto sulautuivat yhdeksi järjestöksi vuonna 1962, myös järjestöjen mielenkiinnonkohteet yhdistyivät. Järjestelyn piti vakiinnuttaa suomalaisten koirarotujen asemaa ja yhdenmukaistaa lappalaiskoirien rotuominaisuuksia. Lapin paimenkoira ja lyhytkarvainen porokoira haluttiin samoihin kirjoihin ja kansiin, ja ne määrättiin samaan rekisteriin. Yhden lappalaisrodun jalostaminen aiheutti hämmennystä harrastajien, jalostajien ja poronhoitajien parissa, koska koirissa nähtiin selkeitä eroja. Koirat haluttiin erottaa omiksi roduikseen, ja neljä vuotta myöhemmin vuonna 1966 se onnistui.

Vuonna 1970 perustettiin Suomen Lapinkoirayhdistys. Se oli ensimmäinen pelkästään lapinkoiran asioita ajava järjestö. Suomen Pystykorvajärjestön lapinporokoirajaosto vastasi lapinporokoirasta. Vuonna 1991 Suomen Lapinkoirayhdistyksen nimi sai nykyisen muotonsa Lappalaiskoirat ry, ja yhdistyksestä tuli virallinen rotujärjestö 1997. Samalla toiminta laajeni ja mukaan saatiin virallisesti myös lapinporokoirat ja ruotsinlapinkoirat

Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsnä (2012). Sanna Karppinen. Lappalaiskoirat ry. Kirjakaari, Jyväskylä.

– Oheisessa kuvassa esiintyy suomenpystykorva Ari, joka syntyi kuuluisan pystykorva-asiantuntija Lauri Vuolasvirran kenneliin. Kuva on Viialasta (nykyinen Akaa), jossa kennel sijaitsi. Kuvassa näkyy taustalla Vuolasvirran asuintalo, jonka pihassa kennel oli, kertoo Marjatta Visasalo, 78 vuotta.

– Allekirjoittaneelle tämä kaunis koiras siirtyi ilmaisena lahjana naapuruuden vuoksi ja siksi, että koiralla ei ollut täysin moitteeton musta kuono, joka vaadittiin näyttelykoirilta.

Ari-koira oli tyypillinen suomenpystykorva. Se oli ulkomuodoltaan ja turkin laadultaan kauniimpi kuin moni niin sanottu näyttelykoira. Sillä oli vahva, pöyheä turkki ja se jaksoi haukkua vaikka kuuta taivaalla. Metsästystä emme harrastaneet, mutta talvella hiihtelimme metsässä omaksi iloksemme.

– Koska minulla ei ollut sisaruksia, muodostui omistajan ja koiran suhde erittäin kiinteäksi. Vastoin vanhempien lupaa, houkuttelin koiran usein yläkertaan huoneeseeni, vaikka siihen maailmanaikaan oletettiin koiran asuvan ulkona koirankopissa. Sain pitää Ari-koiran yli 5 vuotta. Eräänä päivänä irtipäässeenä se oli jäänyt auton töytäisemäksi. En tänä päivänäkään ymmärrä kuinka siten saattoi tapahtua, sillä aina se palasi kotiin, vaikka olisi ollut poissa kotipihasta. Arin tapana oli saattaa ja palata aina vahtimaan kotipihaa.

– Ihana rotu on suomenpystykorva. Toista samanlaista en ole saanut, huokaisee Visasalo.

Myös Marjatta Visasalon tyttären, Lea Nordbergin ensituntuma koiriin ja koiraharrastukseen tapahtui isovanhempien naapurissa vaikuttaneen Lauri Vuolasvirran suomenpystykorvien myötä.

– Sain 10-vuotislahjaksi kummitädiltäni heidän omistamansa Turre-pystykorvan pennun Tessan. Olin ehkä liiankin tiuhaan vieraillut heidän puutarhassaan leikkimässä ja viettämässä aikaa kiltin ja erittäin lapsiystävällisen Turren kanssa. Sain valita pentukatraasta omani. Kyykistyessäni pentujen luo, Tessa juoksi suoraan syliini ja valinta oli tehty, muistelee Nordberg.

– Oma Tessani asusti ja vietti elämänsä isovanhemmillani ”minun koiranani”. Tessa oli kaunis, todella viisas ja oppivainen. Hauskin muistoni siitä on, kun se väsymättä haukkui kirpeinä pakkasiltoina täysikuuta puutarhassamme omalla paraatipaikallaan, kertoo Nordberg.

Pääkuvassa Lea Nordberg ja Turre vuonna 1970. Kuva © Lea Nordberg

Olin taas kerran metsästyslenkillä koirani Pinnin kanssa Koiravaaran maastossa Sotkamossa. Olin jättänyt kulkuneuvon metsäautotien päässä olevaan silmukkaan ja olimme taivaltaneet jo useamman tunnin ajan etelään. Pinni oli saanut muutaman lyhyen haukun teeristä, mutta ne olivat kovin arkoja, eivätkä pysyneet haukussa. Aseen kantaminen selässä alkoi jo tuntua raskaalta, eikä askellus enää ollut kovin terävää. Olin kääntynyt kulkemaan jo tovin aikaa paluusuuntaan, kohti autoa. Paikantimesta huomasin, että tie oli aika likellä ja päätin nousta sen päälle taivaltamaan loppumatkan. Autolle oli vielä runsas kilometri.

Hetken tietä tepasteltuani, vaaran kupeesta takaoikealta alkoi kuulua etäistä haukkua. Huomasin paikantimesta haukun lähtevän Pinnin toimesta. Haukkupaikalle oli matkaa 750 metriä. Pienen siirtymisen jälkeen haukku alkoi kuulua selvemmin ja se oli muuttunut yhtenäiseksi ja tiheäksi. Alkoi puntarointi, onko kyseessä lintu vai mahdollinen muu otus? Kun muistin vävyni kertoneen koiran haukkupaikan tienoilla tapaamastaan pienestä metsopoikueesta, päätös oli selvä. Siellä täytyy olla metso haukussa, vähintään koppelo. Mielessä vilahti myös mahdollisuus oravasta, mutta sen todennäköisyys tuntui mitättömältä.

Läksin etenemään uudella innolla haukkua kohti. Se jatkui yhtenäisenä ja kiivaana, ilman katkoja. Aikaa lähestymiseen kului yli puoli tuntia ja tietenkin loppumatka piti mennä varovasti – muuten metso karkaa haukusta. Lähetyin haukkua tosi varovasti ja lopulta isojen kuusten välissä oleva tukeva mänty osoittautui Pinnin merkkaamaksi kohteeksi. Aikani tiirailtuani löysin sitten muutaman latvaoksan päältä pitkulaisen kohteen, jolla oli pörröinen häntä – ORAVA. Komensin koiran pois haukulta, näytin suunnan mihin päin lähdetään menemään ja näytin esimerkkiä etenemisestä.

Pinni luimisteli vähän korviaan, kun komensin sitä lopettamaan haukun, mutta se totteli. Kohde hylättiin ja lähdettiin kohti autoa. Ei tullut mieleenkään, että olin tehnyt väärän ratkaisun lähtiessäni katsomaan tätä haukkua, koska aina siellä voi olla myös se toivottu kohde. Valitettavasti oravan haukkuminen on kirjoitettu suomenpystykorvan geeneihin niin selvästi, ettei sitä helpolla saa sieltä pois pyyhittyä.

Sen päivän metsäreissu oli tehty ja autolla siirryttiin metsästysmökille makkaran paistoon. Saalista ei tullut sinä päivänä, mutta sitäkin enemmän tervettä liikuntaa ja yhteiseloa maailman hienoimman koiran kanssa.

Kajaanissa 15.3.2016

Pinni pääkuvassa ensimmäinen vasemmalta.

Jatkosodassa rintamalinjojen vakiinnuttua sotatoimetkin rauhoittuivat, haavoittuneita tuli paljon harvemmin ja rupesin käymään lähimetsissä haulikon kanssa. Jo toisella tai kolmannella retkellä huomasin, että en kuljekaan metsällä yksinäni, vaan minua seurailee toinenkin metsästäjä, suomenpystykorvalta näyttävä koira vilahteli silloin tällöin puiden välissä ja kulki mukanani koko matkan. Se oli pelokas, epäluuloinen ja ihmisarka, arviolta neljä- viisivuotias. Osoittautui, että se oli isännätön, nimetön ja koditon koira, joka oli talvisodan jälkeen jäänyt kotiseudulleen ja jotenkin pystynyt selviytymään yksikseen, hyväkuntoinen se kuitenkin oli. Joku oli sen aikaisemminkin vilahdukselta nähnyt, mutta se piilotteli ja mistä se ravintonsa hankki, sitä ei kukaan tiennyt, kenenkään ystävä se ei ollut.

Vähitellen sen arkuus hävisi, mutta koskaan se ei tullut niin lähelle, että olisin voinut sitä silittää. Jaoimme eväsvoileivät, jotka kyllä kelpasivat, mutta kädestä se ei suostunut ottamaan. Se tuli kyllä vähitellen lähelle makaamaan kun pysähdyin lepotauoille ja sytytin tupakan. Selvästi sen luottamus ihmiseen oli palautumassa. Se, että mies lähti metsään haulikko kainalossa voitti kaikki pelot eikä se voinut sitä houkutusta vastustaa, metsästäjän veri senkin suonissa kohisi kuumana. Se oli kaiken riistan koira. Haukkui linnut ja oravat, ajoi jänistäkin muutamat kierrokset, juuri sellainen kuin vanhan ajan metsästäjien pystykorvat olivat. Joka kerta se ilmaantui jostain mukaani ja joka kerta lähestyessäni kylää hävisi, jostain se minua piti silmällä.

Sain ammuttua joulun alla haukulta ukkometson, jonka lähetin vanhemmilleni Helsinkiin. Olin suunnitellut, että jollain keinolla yritän tuoda sen kotiin. Meistä oli tullut ystävät. Sitten julistettiin Kannakselle rabies-epidemiavaara ja kävi ehdoton käsky: jokainen isännätön koira on ammuttava!

Ja minun tehtäväkseni tuli tämän koiran lopettaminen. Mitään neuvottelumahdollisuutta ei ollut, määräys oli määräys ja sitä oli noudatettava välittömästi. Lähdin siis kiväärin kanssa metsään päin ja koira, kuten tavallista, seurasi minua. Talutusremmiä ei ollut. Yht’äkkiä se pinkaisi juoksuun ikään kuin pahaa aavistaen. Jouduin ampumaan n. 70 – 80 metrin päähän ja koira kaatui, mutta ei kuollut välittömästi. Juoksin maassa makaavan koiran luo antaakseni armonlaukauksen. Vaivoin se käänsi päätään ja loi alistuneen katseen minua suoraan silmiin ja sanoi – sinäkin, ainoa ystäväni.

Pääkuvan pystykorva ei liity tarinaan.

Vanha 1800-luvun villakoiramaalaus konservointiin maalipinnalle aiheutuneiden vaurioiden takia. Konservointiprosessiin kuului myös maalauksen puhdistaminen.

Työnkulku

1. Kehysten irroittaminen
2. Puhdistus
3. Maalipinnan vaurioiden korjaaminen
4. Maalinpuutoskohtien täyttäminen
5. Maalauksen kiinnittäminen takaisin kehyksiin
   Maalipinta ennen restaurointia.

Ensimmäiseksi maalaus irrotettiin kehyksestä, jotta kehys ja maalauksen tausta voitiin puhdistaa pölystä. Maalipinta puhdistettiin triammoniumsitraatilla ja lopuksi vedellä.

Maalipinnan halkeamiin ja pieniin maalinpuutoksiin imeytettiin sampiliimaa. Sampiliima on yleisesti konservoinnissa käytettyä väritöntä liimaa, jota tehdään sampikalan uimarakosta. Imeytyksen yhteydessä koholla olevia halkeamia painettiin alas lämmön ja painojen avulla.

Maalauksen oikeassa reunassa oli vanha reikä, joka oli aiemman restauroinnin yhteydessä paikattu huonosti. Vanha kittaus irrotettiin mekaanisesti. Kankaan rikkinäinen kudos paikattiin järjestelemällä kuidut ja liimaamalla ne sampiliiman ja vehnätärkkelyksen seoksella. Paikatun reiän taustalle kiinnitettiin tueksi pala polyesterivoileekangasta liimakalvolla.

Tämän jälkeen maalinpuutoskohdat täytettiin kitillä ja kittaukset restauroitiin restaurointiväreillä.

Lopuksi kehyksen sisälle lisättiin pehmustenauhat, jotta maalauksen reunat eivät hankautuisi puuta vasten. Maalauksen kiinnitystä varten kehykseen lisättiin metalliliuskat. Kehykseen lisättiin myös yläosassa olevan ripustuslenkin lisäksi ripustimet, jotka mahdollistavat maalauksen kiinnittämisen tarvittaessa ripustuskiskoon.

Konservointiraportti ja kuvat Anna Lehikoinen, Konservointikilta

Vuonna 1889 toukokuun 11. päivänä lausuttiin Suomen Kennelliiton syntysanat, perustettiin Suomen Kennelklubi. Päivämäärää voidaan pitää virallisen kenneltoiminnan alkuna maassamme.  Senaatti vahvisti Klubin säännöt, ja Klubin asiakirjojen vahvistamiseksi taiteilija Jussi Mäntynen laati sinetin, joka kuvaa haukkuvaa lintukoiraa – suomenpystykorvaa.

Kun Kennelklubin toiminta laajeni, tarvittiin eri toimintoja hoitamaan osastoja, myös pystykorvat saivat omansa. Pystykorvaosasto perustettiin 1902. Se hoiti ensi sijassa suomalaiseen lintukoiraan liittyviä asioita, mutta 1916 asiakirjoista löytyy maininta myös karjalankarhukoirasta.

Pystykorvaosaston rivit pysyivät koossa vuoteen 1921. Esiin tulleiden ristiriitojen vuoksi perustettiin erillinen Pystykorvaklubi 31.12.1922. Sen toiminta kuitenkin kesti vain vuoteen 1925. Pystykorvaosasto jatkoi toimintaansa seuraavankin vuosikymmenen ajan.

Kennelklubissa alkoi ilmetä vakavia ristiriitoja vaikuttamismahdollisuuksien ja kielipolitiikan vuoksi, Klubi hajosi, ja Suomen Kennelliiton perustavakokous pidettiin 16.3.1935. Tämä sai aikaan sen, että ruvettiin perustamaan koko maan kattavia rotujärjestöjä. Suomen Pystykorvajärjestön perustava kokous pidettiin 6.5.1938 Helsingin Seurahuoneella.

Kahtiajako jatkui vuoteen 1962. Silloin Suomen Kennelklubi ja Suomen Kennelliitto yhdistyivät yhdeksi kenneljärjestöksi Suomen Kennelliitto – Finska Kennelklubben. Tämä johti vähitellen myös siihen, että Klubin toiminnalliset osastot ja rotujärjestöt yhdistyivät. Pystykorvat pääsivät takaisin saman lipun alle 1964, kun Suomen Kennelklubin Pystykorvaosasto ja Suomen Pystykorvajärjestö yhtyivät. Nimeksi tuli Suomen Pystykorvajärjestö – Finska Spetsklubben.

Suomen Pystykorvajärjestön perustavassa kokouksessa hyväksyttiin yhdistykselle säännöt, joissa harrastuksen kohteeksi määriteltiin vain suomenpystykorva. Vuoden 1950 vuosikokouksessa sääntöjä muutettiin ja harrastuksen piiriin tulivat kaikki kotimaiset pystykorvarodut.

Suomen Pystykorvajärjestön toimintaa valvomaan tuli vuosikokouksen valitsema valtuuskunta, joka puolestaan valitsi keskuudestaan järjestön puheenjohtajan ja erikseen johtokunnan hoitamaan järjestön asioita. Vähitellen johtokunnasta tuli pääasiallinen asioiden hoitaja. Vuonna 1950 uusituissa järjestön säännöissä valtuuskunnasta luovuttiin kokonaan.

Pystykorvajärjestön tehtäväksi otettiin arvokkaan, suoraan luonnonkannasta polveutuvan rodun vaaliminen ja säilyttäminen.

Pikinokalla, kansalliskoirallamme on vakiintunut paikkansa suomalaisessa kansanperinteessä. Vuosikymmenten ajan punaturkkinen koira on kulkenut omistajansa rinnalla kuvituksissa ja tarinoissa niin kirjoissa, postikorteissa kuin valkokankaallakin. Myös taidemaalarit ja kuvanveistäjät ovat inspiroituneet kuvaamaan pystykorvaa yhtenä suomalaisuuden symbolina.  

Elias Lönnrotin kokoamassa Kanteletar-runokokoelmassa on runo nimeltä Penu, pieni koiraseni. Jo tuolloin 1800-luvulla Suomen Karjalasta kerätyssä runossa kerrotaan kuusen alla haukkuvasta koirasta.

Kukuta nyt koiroani,
Haukuta hakijatani,
Sisällä salon sinisen,
Korven kultaisen kuvussa!
Elä haukuta havuja,
Kuusenoksia kukuta;
Haukuta havunalaista,
Kuusenoksan istujaista!

(Kanteletar)

Pystykorvan merkityksestä suomalaisille kertovat myös lukuisat kuvituskuvat. Moni muistaa pystykorvan perinteisen aapisen sivuilta leikkimässä lasten kanssa tai Kalevalan ja Seitsemän veljeksen kuvituksista. Myös moni postikortti kertoo suomenpystykorvan paikasta osana perheensä arkea.

Kennelliiton satavuotisjuhlallisuuksien yhteydessä julkaistiin vuonna 1989 neljästä kotimaisesta rodusta koottu postimerkkiarkki, jossa yhtenä merkkinä oli suomenpystykorva.

Pystykorva ei ole jäänyt suomalaisissa teoksissa pelkästään sivurooliin. Kansalliskoiran merkityksestä kirjallisena aiheena kertovat esimerkiksi Eino Leinon Musti, Heikki Lounajan Peni ystäväni ja Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaaja. Markku Pölönen teki jälkimmäisestä elokuvasovituksen, jossa Sakke-pystykorvana nähdään Korpisaran Tuuli, jonka suorituksesta Veikko Huovinenkin oli niin vaikuttunut, että lähetti Tuulille ihailijakirjeen.

Pikinokka maalaus- ja kuvanveistotaiteessa

Monet suomalaista luontoa kuvanneet taidemaalarit ovat ikuistaneet pikinokan sen luontaisessa ympäristössä, suomalaisessa metsässä. Suomenpystykorvan vahvasta symbolisesta asemasta maalaustaiteessa kertoo se, että se on innoittanut taiteilijoita aina Akseli Gallen-Kallelasta naivistiseen sukupolven Viljo ”Jalo-Valmari” Mäkiseen.

Suomenpystykorva näkyy myös suomalaisessa veistotaiteessa. Pekka Ketosen todellista kokoa oleva Peni-veistos (1989) sijaitsee Suomen Kennelliiton toimiston edustalla Espoossa. Viljo Savikurjen luonnollisen kokoinen Sokerityttö (1956) puolestaan seisoo suomenpystykorvansa kanssa Mannerheimintien varressa. Patsas kuvaa suomenpystykorvalleen sokerinpalaa tarjoavaa tyttöä. Savikurki teki patsaan silloisen Suomen Sokeri Oy:n pääkonttorin edustalle. Koiramuseon omistuksessa on patsaasta tehty pronssinen pienoisveistos, joka on esillä myös verkkomuseossa.

Pääkuva Terho Peltoniemi