Puolen vuoden päästä olin vastassa Lieksan rautatieasemalla pientä laatikkoa. Siellä oli Jepen Jyrkki, 2 kk vanha töpöhäntäinen, valkean ja mustan kirjava karhukoiran pentu. Lähettäjä oli Antti Herrala Ahmaksesta. Kun olin hankkinut mökin Suomussalmen Hossasta 1960-luvun loppupuolella, kävimme Antin luona pari kertaa. Antti oli hauska, ystävällinen ja vilkas puhekaveri.

Isäntäni kertoili mielellään kokemuksiaan Salmin Koveron kylältä ennen sotia ja jatkosodan ajoilta. Antti kertoi Pitkärannan tilanhoitaja Bergistä, joka etsi karhukoira-ainesta kyliltä Viljo Kivikon kanssa. Uomaan postimies Aleksi Hotti välitti myös koiratietoja Bergille. Tämä koirista kiinnostunut, alkujaan ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kotoisin oleva tilanhoitaja lähetti koiria kotimaahan jo 1926 lähtien. Berg otti kasvattajanimen Nallen. Berg kirjoitteli myös kokemuksistaan lehtiin.

Antti Herrala vaihtoi oravakoiransa Käsnäselässä uros Jeppeen (”Kanta-Jeppe”), joka oli Antin kertoman mukaan roteva, töpöhäntäinen, erinomainen hirvikoira. Antti oli Jepen neljäs omistaja. Koiran toinen silmä oli ”hera” (Antin termi). Antin vaimo huuteli, että ”Käsnäselässä oli paljon töpöjä – ainakin paikallisten naisten puhumana”.

Jeppe astui tyttärensä Tovin. Siitä muuten vaatimattomasta pentueesta syntyi upea, erinomainen hirven ja karhun haukkuja Töpö, joka myöhemmin oli mallikoira, kun Karjalankarhukoiran ensimmäisiä rotumerkkejä kirjattiin. Erityisesti Länsi-Suomen koiramiehet Ulvio ja Louna etsivät Töpön jälkeläisiä. Töpö tuli tunnetuksi Sortavalan ja Viipurin koiranäyttelyissä.

Sanoin Antille, että taisit olla aikasi Veikko Mielonen. Ei hän ainakaan repliikistä loukkaantunut.

”Mutta sitten syttyi talvisota”. Antille tulivat kyyneleet silmiin. Evakkomatkalle lähdettiin hevosella viiden aikuisen koiran kanssa. Yksi narttu pentuineen jouduttiin jättämään kotiin. Joku suomalainen sotilas pelasti pennut, jotka pääsivät keskisen Suomen maisemiin. Jo retken alkutaipaleella Töpö varastettiin, kun Antti oli sitonut sen rekeen kiinni. Koira löytyi Rantasalmelta, muta tukehtui luuhun Kyyjärvellä ensimmäisellä evakkoretkellä.

Jatkosodan aikana Antti palasi Salmiin. Siellä hänellä oli uros Ukko, joka oli kookas, vähän epätyypikäs karhukoira, erinomainen hirvikoira. Ukko astui Viuhkan ja siitä suhteesta syntyi Rikke Sotamaan kaksoisvalio Kyttä, jota käytettiin paljon siitokseen.

Toinen evakkoreissu kulki Lapinlahden kautta Utajärven Ahmakseen. Eräs järvenpääläinen kertoi, että kun hän nuorena asui Lapinlahdella, niin siellä asui kuuluisa karhukoiramies, jonka yksi koira oli nimeltään Kyttä. Möiköhän Antti Sotamaalle koiransa, kun se oli jo aikuinen?

Antin kasvattamat pennut kävivät hyvin kaupaksi Savossa ja Pohjois-Suomessa. Kun kävin uudestaan Antin luona, hän antoi minulle ohjeita, miten saa hyvän hirvikoiran. ”Pitää ottaa sellaisesta pentueesta, jossa molemmat vanhemmat ovat kiinnostuneita hirvestä tai karhusta, jopa molemmista. Pennun kanssa pitää kulkea rannoilla, pelloilla, ryteiköissä ja soilla. Tärkeää on, että pentu ei tule liikaa isännästä riippuvaiseksi. Älä lyö koiraa koskaan”.

Sellainen neuvo, että ”ammu hirvi juhannuksen aikaan, silloin lehti on iso ja hirvi sietää koiran haukkua”, ei kyllä jäänyt minulle ohjeeksi.

Antti sanoi, että nimismies kerran ärähti hänelle, että nyt ammut koirasi tai lähdet linnaan. Hän sanoi vastanneensa vallesmannille, että ”koiraa ei ainakaan ammuta”.

Kun karhukoirien Kuningas-haukut alkoivat, toisessa kisassa Haminassa 1958 oli kolmesta koirasta yksi kaksoisvalio Jepen Jeri.

Oma koirani Jepen Jyrkki oli kuuluisan Jepen Jepen poika. ”Jyrkin” emä oli Jepen Nätti. Pennusta ei tullut minulle käyttökoiraa, sillä en ehtinyt sen kanssa kulkea riittävästi metsällä. Se ei haukkunut lainkaan lintuja, mutta innokkaasti oravia. Siinä elämäni vaiheessa ei ollut mitään mahdollisuutta päästä Lieksan hirviporukoihin.

Jyrki oli ainut koirani, joka kuoli sairauteen. Lieksassa asui eräs ”koirapartsikka”, joka osti hyviä koiria ja myi niitä sitten esimerkiksi Ruotsiin. Olin suorittamassa asepalvelusta Ylämyllyllä ja ennen RUK:hon lähtöä käväisin kotona. Isäni kertoi, että tämä em. ”koirakauppias” oli tullut koiransa kanssa Jyrkiä katsomaan. Muutaman viikon kuluttua koirani sai vakavia oireita (tarttuva maksatulehdus) ja eläinlääkäri kehotti lopettamaan koiran, koska ennuste oli erittäin huono. Isä oli soittanut ”partsikalle” ja tämä oli myöntänyt koiransa oirehtineen. Jyrkiä ei ollut rokotettu.

Kun olin Helsingissä opiskelemassa, kävin katsomassa kaikki Messuhallin koiranäyttelyt. Erityisesti vähäisistä karhukoirista jäi mieleeni kaksoisvaio Poukamon Kai, sekin Hirven Romuluksen poika. Koira oli ärhäkän oloinen. Tuohon aikaan useasti koiria pidettiin juoksulangassa navetan päädyssä. Koirien sosiaalisuuteen kiinnitettiin vähän huomiota. Myöhemmin, kun karhukoiria alkoi olla asutuskeskuksissa, jopa kaupungeissa, alettiin kiinnittää huomiota koirien käytöskoulutukseen. Tulipa spontaanisti mielikuva: kun kerran olin koirani kanssa arvostelukehässä, vieressäni oli koira, jolla oli kaksi kaulapantaa, toisessa paksu naru, toisessa riimu. Molemmista koiranomistaja yritti pitää koiraa kurissa.

Kun aloitin opiskelut Helsingin Yliopistossa, isäni valittiin Suonenjoelle Iisveden Metsän palvelukseen. Isäni kanssa puhuttiin, että olisipa hyvä paikka pitää koiraa.

Jyskyn ostimme pentuna Muhoksen Kylmälän kylästä. Pennun isä oli pöyrööläinen Panu. Emä oli Apu-Stiina, jonka suvussa oli paljon Kymenlaakson koiria, mm. Jaakko Kankaan hirvikoiria.

Jysky oppi pentuna haukkumaan ”suurta eläintä”. Kotipihamme vieressä pidettiin firman hevosia aitauksessa. Pentu piilotteli sinne luitaan. Kun hevonen seisoi ”ruokavaraston päällä” Jysky koetti hätistellä sitä pois. Se kiersi hevosia, haukkui ja yritti monella tavalla saada niitä siirtymään. En huomannut sen koskaan haukkuvan hevosta takaapäin, vaan aina se piti katsekontaktia. Tämä taito säilyi sillä aikuisena hirvityöskentelyssä.

Kun olin opiskelemassa pääkaupungissa, kävin syksyisin joka viikonloppu kulkemassa koiran kanssa metsällä. Huomasin heti, että Jysky oli riistavainuinen. Kun ammuin siltä paljon oravia ja lintujakin, siitä tuli sitkeä haukkuja. Tyhjää puuta ei se juuri haukkunut. Kerran en nähnyt oravaa puussa. Otin koiran kiinni ja läksimme kotiin. Pihassa laskin sen irti. Jysky paineli heti parin kilometrin päähän oravapuulle. Kun menin sitten haukkupaikalle, näin oravan ja pudotin sen. Jysky kyllä osoitti minulle silloin suuren kiitoksen hyppimällä vaten minua ja nuolemalla. Sitten mentiin kotia ilman talutinta. Ammuin oravia saadakseni pientä tuloa.

Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.

Viipurista lähdettyämme evakkomatka päättyi vuodenvaihteessa 1945-46 Lieksan Kevätniemeen. Olin silloin 10-vuotias. Isäni virka-asunnon ikkunoista avautui upeat näkymät Pielisen suuntaan. Kaukana häämötti Kolin vaarat. Kun keittiön ovesta lähti itään, oli pian Lieksan ympäristön metsissä, Kuhmon Jonkerissa tai Patvinsoilla Koitereen pohjoispuolella. Siellä kävimme lakkoja poimimassa. Isän kalakaverina oli usein kaukopartiossa palvellut lähinaapuri. Hän kertoi kiehtovia tarinoita Itä-Karjalan reissuistaan, niiden metsistä ja kylistä. Hän mainitsi myös joskus, että kylissä oli komeita musta-valkoisia koiria, jotka olivat yleensä vihaisia. Lähdin mielelläni ”tulimieheksi” kun isä ja ystävänsä lähtivät viikonloppureissuille Isolle Pieliselle.

Paritalomme toisessa päässä asui metsänhoitaja Yrjö Rantala, jonka kollegat olivat saaneet samanlaisia kokemuksia. Entisen Kennelliiton toiminnanjohtajan, Pekka Ketosen isä oli Kevätniemen sahan johtaja. Hänellä oli kaksoisvalio Friidu (saksanseisoja), jonka pentujen luona viihdyin. Luin jo tuolloin eräkirjallisuutta, varsinkin A. E. Järvisen kirjat kiehtoivat. Uudenvuoden jälkeen v.1951 isäni sanoi, että hän ostaa minulle kiväärin ja karhukoiran pennun. Aseen kanssa opettelin ampumaan kaatopaikalla rotat kohteena.

Keväällä meille tuli sitten karhukoiran urospentu Peni. Pennut olivat naapurimme Yrjö Rantalan kotipaikalta Parikkalasta ja heille tuli Penin veli Pete. Pentujen isä oli Ahmon Vorna, jonka isä oli Selki ja emä Nalle, molemmat Itä-Karjalasta. Pentujen emä oli Peikko. Sen emä oli hankittu Kuopiosta Sirolalta. Peikon lähisuvussa oli Sarik, joka oli Tuusikin ja Sjorgan (Juustjärveltä) pentu.

Kun Peni ja Pete olivat noin 7 kk:n ikäisiä, läksimme Ruunaan saloille tarkoituksena tarkkailla, kuinka veljekset liikkuivat oudossa maastossa. Kun kahvittelimme eräässä suosaarekkeessa, näimme koirien ryntäävän suon laitaan ja aloittavan kovan rähinän. Kaverini sanoi, että hiivi varovasti katsomaan, mikä siellä on. Noin reilun sadan metrin päässä suon laidalla oli upea näky. Karhuemo kahden poikasensa kanssa veti vainua. Noin 10 min. kuluttua karhuperhe äkkiä pakeni. Koirat tulivat luokseni. Hyvittelin niitä ja yhdessä totesimme ”Sinne män”. Kun tulimme autolle, näimme pankakoskelaisen Voitto Lahden tulevan pyörällään seuranaan kaksi karhukoiraa (narttu oli Selkin tytär). Hän kertoi saaneensa aamulla tiedon, että Ruunaassa oli nähty karhuperhe.

Syksyllä 1952 vein Penin Joensuun koiranäyttelyyn. Voittajaluokkaan pääsi neljä koiraa. Peni oli kolmas. Muut olivat Veikko Mielosen kasvatteja, kaksoisvalio Kytän poikia. Mielosella oli Usvan kennelissään sellaisia narttuja kuin Jepen Miina, Ilon Sisu ja Jalo Ärkky sekä Kärä. Näillä hän aloitteli uraansa.

Seuraavana syksynä oli Joensuussa Pohjois-Karjalan Kennelmiesten juhlanäyttely. Voittajaluokan kehässä oli Mielosen Veikko Rymyn kanssa ja minä Penin. Rymy oli kookas, erittäin komea, lähes kokomusta uros. Se vaan roikotti häntäänsä alas suorana. Tuomari oli selvästi epävarma, ”kumpa on ykkönen”. Sitten Vekkeli vähän huiputti kokematonta Penin isäntää. ”Annetaan koirien nuuhkaista”, Veikko sanoi. Rymy nosti häntänsä. Peli oli selvä. Ihmettelin, kun tuomari ei antanut voittajalle serttiä. Mielosen Veikon kanssa tapasimme monta vuosikymmentä eri yhteyksissä. Opin häneltä paljon.

Kun Peni oli 3-4 -vuotias tulin koulusta ja huomasin, että Lieksan saurahuoneen pihalla tapahtui jotain. Kaksinkantajan Väinö Heikkinen (ampui elämänsä aikana lähes 40 karhua) oli tuonut näytille kaksi ampumaansa uroskarhua. Hän, vanha tarkka-ampuja ja sissi, keräsi samalla rahaa veteraaneille. Kipasin äkkiä hakemassa Penin. Kun tulin paikalle, kysyi Väinö, että ”pelkääköhän tuo koirasi karhua”. Sanoin: ”Kohta nähdään.” Väinöllä oli siihen aikaan kaksi pientä maatiaispystykorvaa – hyviä karhunhaukkujia, jotka pitivät kovaa rähinää Penin nähdessään. Koirani vetäisi pari kertaa hajua ja syöksyi karhuun kiinni retuuttaen sitä takajalasta. Muutaman viikon päästä Väinön lankomies seisoi pihalla. ”Voisiko koirallasi astuttaa tämän?” Hommat hoidettiin. Seuraavana keväänä Peni astui rajavääpeli Pitkäsen nartun, Jepen Töpön.

Väinö Heikkisellä oli myöhemmin useita puhdasrotuisia. Minä näin Pöyröön Ronskin, joka sai Lieksan näyttelyssä sertin. Oli Virrankosken Pöyröön Romuluksen veli. Koirien vanhemmat olivat Hirven Romulus ja ensimmäinen karhukoirien käyttövalionarttu Pöyröön Mörkö (isä kaksoisvalio Kyttä). Mörkön emä Pöyröö oli Hirven Romuluksen tytär. Virrankoski asui Joensuussa mutta myöhemmin Kokkolassa. Hän aloitti siis uransa sukusiitoksella. Virrankosken kasvatteja oli etupäässä Pohjois-Suomessa. Heikkisellä olleet nartut Rippe (sertti Joensuusta) ja Seri olivat erinomaisia metsästyskoiria. Joku usvalainenkin Väinöllä oli. Vein joskus vieraitani katselemaan Heikkisen karhunkallokokoelmaa. Tein kerran hänen kanssaan pentukauppaa, mutta hän ilmoitti luovutusiässä, että ”tuli joku geneettinen häiriö, pennut olivat lyhytjalkaisia”. Serin tappoi susi.

Penillä oli erittäin suuri reviiri. Pääsääntöisesti pidimme sitä juoksulangassa mutta joskus laskimme sen jaloittelemaan. Se saattoi hävitä muutamaksi päiväksi. Joskus se oli joutunut kylätappeluun ja tuli kotiin nuolemaan haavojaan. Kerran haimme sen Ison Pielisen saaresta, kun olimme saaneet vihjeen navettaan suljetusta karhukoirasta. Kevätniemen rannasta lähti merkitty hevostie Pielisen rantakyliin Viensuulla. Eräs isäntä oli käynyt asioillaan Lieksassa. Kiimainen narttu oli ollut sidottuna reessä. Peni oli haistanut ”jäljen” ja painunut perässä.

Kerran eräs Kylänlahden isäntä tuli vihaisena haulikon kanssa ja väitti Penin ajaneen hänen lampaansa järveen. Ukko ei rauhoittunut ennenkuin naapurimme tuli kertomaan Penin olleen juoksulangassa ainakin kuukauden. Peni oli aina valmis lähtemään metsälle. Erään koulupäivän päätteeksi menimme Riihivaaran maastoon Nurmeksen tien varteen. Vähän aikaa kuljettuani Vaarassa kuulin Penin vihaista haukkua hyvin kaukaa. Tultuani haukun lähelle tiirailin kuuseen. Äkkiä siellä liikahti jotain harmaan ja valkoisen kirjavaa. Metsäkissa istui oksalla ja sähisi koiralle. Ennenkuin siitä savotasta selvittiin, alkoi päivä hämärtyä. Olin uudessa maastossa ja eksyksissä. Kun aamulla tulin kotiin, isäni sanoi: ”Syöhän nyt jotain ja sitten kouluun”. Joskus Peni kantoi kotiin kanoja ja kalkkunoita. Se pudotti ne elävinä portaillemme.

Pikkuveljeni vieraili ikätovereittensa luona vajaan kilometrin päässä kodistamme. Tie oli asumaton. Kerran oli jo tullut pimeä eikä katuvaloja ollut. Äitini kyseli monta kertaa, missä se poika viipyy. Peni pyysi ulos. Se oli mennyt taloon, jossa veljeni oli, haukkunut pojan edessä ja lopulta vetänyt housunlahkeesta. Kaverukset tulivat yhtämatkaa kotiin.

Jos läksin pyörällä Lieksan keskustaan, lukkoon kulkupeliäni ei tarvinnut panna, jos Peni oli mukana. Kysyin isältä, vieläkö tarvitset sota-ajan upseerivyötä. Tein siitä vetovaljaat. Peni sai hyvää liikuntaa keväthangilla, kun kiertelimme joskus Ison Pielisenkin puolella. Peni kuoli 5-vuotiaana jäätyään tukkirekan alle. Isäni sanoi: ”Otetaan uusi koira”.

Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.

(Otsikkokuva: Gitta Ringwallin sileä- ja karkeakarvaisia kettuterrierin pentuja (noin 1950-luku)).

Vuonna 1932 Gitta Ringwallin äiti Ruth Löfgren vaihtoi vanhan autonsa uuteen. Autokauppaan sisältyi neljä kettuterrierin pentua emoineen, ja näistä pennuista yksi, nimeltään ”Lady Pearl”, jäi Ringwalleille perheen kasvattien kantaemäksi.

Lady Pearlin yhdestä pentueesta Gitta sai omakseen ensimmäisenä syntyneen, Whonny Black Spotiksi nimetyn pennun. Tällä muuten vaalean värisellä koiralla oli selässään yksi musta täplä, ja tämän Ringwallille hyvin rakkaan koiran mukaan nimettiin myöhemmin maineikas kennel Black Spot.

Ensimmäinen pentue kennelnimellä Black Spot syntyi 2.9.1946. Seuraavana vuonna Ringwall aloitti koiriensa esittämisen ja trimmaamisen koiratoiminnan elpyessä sotien jälkeisessä Suomessa. Ensimmäinen näyttelymenestys Helsingin Messuhallissa oli varsin vaatimatonta, sillä aikaisemmin vain kotipihalla oleskelleet koirat jännittivät uutta ympäristöä, eivätkä esiintyneet parhaalla mahdollisella tavalla. Harjoittelu kuitenkin tuotti tulosta, ja vuotta myöhemmin vuonna 1948 Black Spot Winnipeg voitti ensimmäisen Black Spot -kennelin sadoista tulevista CACIBeista.

“Muistan kun joku kysyi: ‘Oletko ollut katsomassa Winnipegin boksia? (…) No menepäs katsomaan!’ Siellä oli se CACIB. Se oli aivan fantastista. (…) Minulla on yli 400 CACIBia, mutta ensimmäinen on minulle kaikkein rakkain.” 

Kaija Unholan kirjasta: Koiraelämää – harrastamisen historiaa (julkaisuvuosi 2009, sitaatti sivulta 123)

Vaikeuksien kautta valioiksi

Gitta Ringwallin näyttelyuran alkuaikoina kettuterriereiltä vaadittiin luolakoetulos muotovalion tittelin saavuttamiseksi. Kokeita järjestettiin maaseudulla, ja niihin osallistuminen oli työlästä muun muassa pitkän etäisyyden vuoksi. Ringwall hankki jopa oman ketun harjoitellakseen luolakokeita varten, mutta Readyksi ristitty kettu tuli niin hyvin toimeen talouden muiden eläinten kanssa, että siitäkin tuli enemmän lemmikki kuin luolakoekettu.

Käyttökoetuloksen vaatimuksesta huolimatta Black Spot -kennel tuotti olemassaolonsa aikana yli 100 valiota. Vuonna 1955 ensimmäisen kerran jaetun Vuoden Voittaja -tittelin Ringwallin kettuterrierit voittivat vuosina 1955–1964 sekä vuosina 1966, 1967 ja 1971. CACIB-voittoja Black Spotille kertyi pitkälti yli 400. Näihin voitokkaisiin koiriin lukeutuu paitsi Ringwallin kasvatteja, myös hänen maahantuomiaan koiria, joista osa oli rotujensa ensimmäisiä edustajia Suomessa. Ringwallilla oli keskeinen rooli walesinterriereiden, beaglejen ja norwichinterriereiden tuomisessa Suomeen. Vuonna 1947 Ringwall oli mukana perustamassa Suomen Terrieriklubia (nyk. Suomen Terrierijärjestö). Hän oli myös aloittamassa Suomen Beaglejärjestön sekä Norwich-, Norfolk- ja Walesinterrierikerhojen toimintaa.

Gitta Ringwall kasvatti uransa aikana satoja pentueita lukuisista eri rodusta. Näiden joukossa oli muun muassa walesinterriereitä, cockerspanieleita, villakoiria, dalmatialaisia, boksereita ja mäyräkoiria. Rakkaus erityisesti kettuterriereihin juonsi juurensa jo Ringwallin lapsuudenkodista, ja norwichinterriereiden pariin Ringwall päätyi haluttuaan kokeilla jotain pienikokoisempaa ja helppohoitoisempaa rotua.

Kaiken perustana terveys 

Gitta Ringwall pyrki jalostustyössään valitsemaan vain terverakenteisia koiria rakenteellisten ongelmien minimoimiseksi. Jokaisesta pentueesta yksi tai useampi pentu jäi Ringwallille itselleen, ja ulkomailta tuoduilla uroksilla hän teetti pentuja eri nartuilla nähdäkseen mitkä linjat sopivat parhaiten yhteen. Ringwall ei kaihtanut läheistenkään sukulinjojen risteyttämistä aika ajoin tuodakseen esille koirien todelliset jalostusominaisuudet. Black Spot –koirat elivät usein pitkäikäisiksi, ja yhdeksi syyksi tälle Ringwall itse arveli ruokavaliota, jonka perustana oli puuro, liha ja kasvikset. 

Periaatteenaan Ringwall piti kohtuullisia pentujen myyntihintoja, sillä kyse oli kuitenkin harrastuksesta. 

Koirien kasvatus tapahtui aina leipätyön ohessa. Korvaamaton apu koirien hoidossa oli Gitan sisko Metha Johansson. Siskokset ostivat vuonna 1955 Espoon Kalliorinteestä talon, jonka tontilla ollut tyhjä kanala muutettiin koirien taloksi. Koirilla oli “talossaan” tuolit, sängyt ja ikkunat. Lisäksi niillä oli suuret tarhat, jossa ne saivat oleskella halutessaan. Siskokset heräsivät aamuisin viideltä hoitaakseen ja ruokkiakseen koirat ennen töihin lähtöä, ja sama urakka oli edessä töiden jälkeen. Siskonsa tavoin koirahullu Metha huolehti Gitan koirista tämän matkustaessa tuomaritehtävissä ja muissa koiratoimissa.

Gitta Ringwall sai myös tunnustusta esimerkillisestä kasvatustyöstään: hänelle myönnettiin ensimmäisten joukossa ansioituneiden kasvattajien Vuolasvirta-palkinto vuonna 1979. Hänet palkittiin ansiokkaasta kenneltyöstään myös Suomen Leijonan Ritarikunnan ansioristillä vuonna 1980, ja seuraavana vuonna Suomen Terrieriklubin historian toisella kasvattajaplaketilla, joka myönnetään niin ikään pitkäaikaisille ja erityisen ansioituneille kasvattajille.

“Olkaa vaativia kasvatustyössänne. Käyttäkää aina niin luonteeltaan kuin rakenteeltaankin terveitä koiria jalostukseen. Muistakaa, että rakenne- ja luonneviat periytyvät aina ennemmin tai myöhemmin.” 

Otsikkokuva: Gitta Ringwallin tuomarityyliä Ruotsissa, noin 1960-luvulla.

Gitta Ringwall sai ulkomuototuomarin oikeudet vuonna 1954. Hän valmistui ensin omalle rodulleen kettuterriereille ja jatkoi muiden terriereiden oikeuksilla ja pikkuhiljaa muihin roturyhmiin, sekä lopulta all-rounderiksi, kaikkien rotujen tuomariksi. Hän arvosteli koiria ahkeraan paitsi Suomessa niin myös muissa Pohjoismaissa ja Euroopassa, aina Australiaa ja Etelä-Afrikkaa myöten.

Arvostelua koirien ehdoilla

Arvostellessaan koiria Gitta Ringwall kiinnitti erityistä huomiota koirien terveeseen rakenteeseen. Hän antoi koirille runsaasti aikaa liikkua kehässä, jotta niiden rakenteelliset ominaisuudet tulivat esille.

”Terveet koirat tulevat paremmiksi ja paremmiksi (liikkuessaan), mutta huonorakenteiset väsyvät pian. Anatomiaa voi siis arvostella parhaiten koiran liikkuessa. Kokonaisuus on tietysti tärkein, mutta koskaan ei voi olla hyvää kokonaisuutta ilman terverakenteisuutta.”

Arvostellessaan hän piti myös tärkeänä koiran oikeanlaista esittämistä: näyttelyhihna tuli pitää riittävän löysällä, jotta koiran liikkeet olisivat vapaat ja sen oikeanlainen ryhti tulisi esille.  Hänen periaatteisiinsa kuului olla jämäkkä, mutta reilu. Hän tiedosti ulkomuototuomarin vastuun ja keskittyikin ainoastaan esitettäviin koiriin. Toisinaan vaati rohkeutta asettaa uudempi tulokas totutun voittajan edelle, mikäli se oli selkeämpi voittaja. Ringwall oli myös tunnettu siitä, että hän käsitteli koiria hellästi ja oli aina hyvin ystävällinen koirien esittäjiä kohtaan.

”Tuomarin on oltava niin koiria kuin ihmisiä kohtaan ystävällinen ja rohkaiseva. Luonteita on koiraihmisilläkin monenlaisia, joku on parempi kestämään häviötä kuin toinen.”

Suosittu tuomari

Ringwall oli pidetty tuomari, joka vietti parhaimmillaan lähes jokaisen viikonlopun touko- ja syyskuun välisenä aikana arvostelutehtävien parissa. Ringwallin matkustaessa hänen koiristaan pitivät huolta nk. kenneltytöt, joista monista on myöhemmin tullut tunnettuja ja menestyneitä kasvattajia.

Koiranäyttelyt muuttuivat runsaasti Gitta Ringwallin 50-vuotisen tuomariuran aikana.  Näyttelysäännöt muuttuivat moneen kertaan, ja arvosteluluokat lisääntyivät ja monipuolistuivat. 1970-luvulle asti maaseutunäyttelyissä saattoi olla 200 ilmoittautunutta koiraa ja Messuhallissa Kennelliiton päänäyttelyssä 500-600 koiraa. Osallistujamäärät ovat tuosta lähes räjähdysmäisesti nousseet: siinä missä Ringwallin uran alkuaikoina tuomareilla saattoi olla arvosteltavanaan vain 30-40 koiraa, nykyään yli 80 koiraa ei ole harvinaista.  Näyttelyiden kasvanut koko vähensi Ringwallin mielestä koiranäyttelyiden kodikkuutta ja lisäsi ”kademieltä” kasvattajien keskuudessa. Hän oli huolissaan myös näyttelyiden kaupallistumisesta, joka puolestaan johtaisi monien rotujen suoranaiseen tehtailuun ja siten ei-toivottujen ja liioiteltujen rakenteellisten piirteiden lisääntymiseen.

Suomen Kennelliitto on myöntänyt Sankarikoiran arvonimiä vuodesta 1997 lähtien. Sankarikoiran arvonimen voi saada koira, joka on toiminnallaan pelastanut yhden tai useamman ihmisen hengen. Sankarikoirat palkitaan vuosittain joulukuussa.

Mikäli Sankarikoiran arvonimi olisi ollut käytössä jo vuonna 1965, olisi tässä Suomen Kuvalehden numerossa (2/1965) esitelty Tessu varmasti ansainnut sellaisen. (klikkaa linkkiä)

Vanhaa kaitafilmimateriaalia Lahdessa järjestetyistä vetokoirakilpailuista. Kaitafilmille ei ole tallennettu ääniraitaa.

Koiramuseon kokoelmiin kuuluva Viljo Savikurjen (1905-1975) Sokerityttö-pienoisveistos on ollut mahdollisesti harjoitelma Mannerheimintien varresta löytyvää todellisen kokoista veistosta varten.

Savikurki veisti todellisen kokoisen patsaan silloisen Suomen Sokerin pääkonttorin edustalle vuonna 1956, pienoisveistoksessa on sama vuosiluku ja signeeraus V.S. Veistos kuvaa sokerinpalaa pystykorvalle tarjoavaa tyttöä.

© Kuvasto 2016

Saki Paatsaman kokoama pointterin luuranko.

Suomen Kennelliitto on saanut kiinalaisen Han-dynastian aikaisen (206 eaa. – 220 jaa.) terrakottakoiran lahjoituksena Kari Järviseltä. Kyseessä on luonnollisen kokoista koiraa esittävä hautaveistos.

Eino Takkunen

1950-luvun alussa Suomen Kennel-liiton Olli Korhonen pisti aluille toimet suomalaisen poroa paimentavan koiran jalostustyölle. Matkoillaan Lapissa hän sai hyvän kuvan silloisesta koirakannasta ja esitti Kennel-liiton julkaisuissa vuonna 1954 havaintonsa ja toimenpide-ehdotuksensa. Jalostustyön alkukohtana voidaan pitää Kemin koiranäyttelyä vuonna 1954. Näyttelyssä Olli Korhonen ja kapteeni Eino Takkunen Inarin Muddusjärveltä tapasivat ja aloittivat yhteistyön.

Korhonen suoritti neljällekymmenelle poromiehelle kyselyn siitä, millainen on lapinporokoira ja sille toivottavat ominaisuudet. Lapissa aloitettiin porokoirakatselmukset, joissa tarkastettiin eri kylien koirat ennen lapinporokoiran rotumerkkien vakiinnuttamista. Yksi Koiramuseon liikkuvan kuvan arkiston aarteista on Eino Takkusen 50-luvun alussa tarkastusmatkoillaan Suomen Kennel-liitolle kuvaama pitkään kateissa ollut kaitafilmi.

Kaitafilmille ei ole tallennettu ääniraitaa.