Nykyisten lappalaiskoirien esi-isät auttoivat Pohjolan ihmisiä metsästyksessä ja peuranpyynnissä jo 10 000 vuotta sitten, jopa aikaisemmin. Pohjoisten alueiden koiria käytettiin myös kotieläinten paimenina, kestävinä vetojuhtina sekä urheina vahteina ja petojen karkottajina. Elinvoimaiset, mukautuvat ja vähään tyytyvät koirat olivat elinehto vaativissa maasto- ja sääolosuhteissa.

Porokoirien esi-isät auttoivat metsästyksessä

Vanhin todiste lappalaiskoirista löytyy mesoliittiselta kivikaudelta noin 10 000 vuoden takaa. Silloin koiria käytettiin apuna peuranpyynnissä ja muun villiriistan metsästyksessä. Saamelaisia asui tuolloin paljon laajemmalla alueella kuin nykyisin, ja saamelaiskulttuureja tiedetään olleen etelässä jopa Laatokan tienoilla Karjalassa.

Kun siirrytään ajassa 5000 vuotta eteenpäin pronssikaudelle, Suomen historia paljastaa merkkejä maatalouden kehittymisestä. Jääkausi alkoi hellittää, ja suomensukuiset kansat seurasivat pohjoiseen vetäytyvää mannerjään reunaa. He levittäytyivät uusille asuinalueille, ja samalla syntyi uusia kieliä ja elinkeinoja. Ensimmäisenä maanviljelys pääsi niskan päälle metsästyskulttuurista lännessä, Oulun ja Pellon tienoilla. Ihmiset alkoivat viljellä maata ja asua pysyvissä asumuksissa. He tarvitsivat koiria vahtimaan kotieläimiä, koteja ja viljavarastoja.

Samaan aikaan kun suomalaiset uudisasukkaat levittäytyivät kohti pohjoista ja aloittelivat maanviljelystä, saamelaiset saivat leivän pöytään yhä peuranpyynnistä. Koirista oli metsästyksessä paljon apua. Saamelaiset viettivät suuren osan elämästään kulkien, ja siksi asumukset olivat väliaikaisia ja keveitä. Todennäköisesti he kesyttivät jo tuolloin joitakin peuroja kotikäyttöön, kuten vahvoiksi vetoporoiksi.

Koiria käytettiin porojen vahteina sekä apuna tavaroiden ja ihmisten kuljetuksessa.

Saamelaisten pyyntikulttuuri sai vuoden 500 tienoilla yhä enemmän vaikutteita maanviljelyksestä ja kaupankäynnistä. Ihmiset liikkuivat laajemmilla alueilla, kävivät kauppaa ja löysivät uusia tapoja tulla toimeen. Peuroja alettiin pyytää lihan lisäksi myös turkiskauppaa varten. Koirat liikkuivat vapaasti ihmisten mukana ja elivät puolivilliä kyläkoiran elämää.

Lappalaiskoirien kannalta merkittävä ajanjakso sijoittuu 700-luvun tietämille, myöhäiselle rautakaudelle. Silloin suomalaisia uudisasukkaita eli jo Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla, ja näillä alueilla aikaisemmin asuneet saamelaiset väistyivät tai sekoittuivat uusiin tulokkaisiin. Ne saamelaiset, jotka päättivät siirtyä muualle, taivalsivat kohti pohjoista ja levisivät nykyisille asuinalueilleen koko Pohjois-Skandinaviaan. Saamelaisten koirat pääsivät yhteyksiin naapurikansojen koirien kanssa. Pohjoisessa asui tuolloin monia kansoja. Ihmiset eivät välittäneet valtioiden rajoista samalla tavalla kuin nykyään, ja eri maiden saamelaiskansat pitivät yhteyttä toinen toisiinsa ja lisäksi naapurikansoihin, kuten viikinkeihin. Kotieläimet ja koirat sekoittuivat vapaasti kansojen välillä.

Onkin mahdollista, että nykyiset lappalaiskoirat ovat saaneet yhtä lailla vaikutteita idän metsästys- ja paimenkoirista, kuten laikoista, ja viikinkien lammaspaimenkoirista.

Poronhoito alkaa pyyntikulttuurin rinnalla

Kun keskiaika oli ohi, kirkon ja valtion kiinnostus eksoottisia pohjoisia alueita kohtaan heräsi rytinällä. Saamelaiskulttuurista alkaakin löytyä kirjallisia todisteita 1500-luvulta. Ensimmäiset merkinnät poronhoidosta ja lappalaiskoirista löytyvät Olaus Magnuksen vuonna 1555 julkaisemasta Pohjoisten kansojen historia -kirjasta.

Saamelaisten pyyntikulttuuri ei lakannut yhtäkkiä. Vanha metsästyskulttuuri ja poronhoito elivät sopuisasti rinnakkain ja antoivat yhdessä saamelaiskansoille elannon. Peuroja alettiin pikkuhiljaa kesyttää yhä enemmän vetojuhdiksi, niin sanotuiksi takkaporoiksi, ja kesyjä poroja käytettiin houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Samalla koiria tarvittiin yhä vaihtelevampiin tehtäviin.

Porotalous kehittyi todennäköisesti ensin Ruotsin ja Norjan puolella ja vasta sitten Suomessa. Ihmiset elivät tiiviissä vuorovaikutuksessa naapurikansojen kanssa, ja alkuinnostus poronhoitoon syttyikin todennäköisesti norjalaisesta lammaspaimennuksesta ja suomalaisten uudisasukkaiden karjankasvatuksesta.

Saamelaisten pyyntikulttuuri ja suomalainen karjankasvatuskulttuuri olivat jo 1600-luvulla yhdistyneet monin tavoin. Puolipaimentolaiselämää viettävät saamelaiskansat elivät metsästyksestä ja kalastuksesta, mutta he pitivät myös kotieläimiä, joita koirat paimensivat. Pysyvämmät asumukset merkitsivät sitä, että lappalaiskoiria tarvittiin myös kotien ja ruokavarastojen vartiointiin.

1600-luvulta löytyy käräjäpöytäkirjoja, joissa mainitaan, ettei koirien kiinnipitovelvollisuus koskenut porokoiria. Tästä voi päätellä, että porokoirat olivat ihmisen työtovereita ja erityisasemassa.

Porokoirat erosivat muista kylänkoirista myös värityksensä puolesta: porokoirat olivat mustia. Värillä oli toinenkin merkitys. Musta koira erottui metsän pedoista, kuten susista, jotka ovat väriltään vaaleanharmaita.

Porotalous kehittyi yhä tärkeämmäksi elinkeinoksi useasta syystä. Yksi tärkeimmistä oli villipeurojen väheneminen liikametsästyksen takia. Poronnahkatuotteilla oli kysyntää, ja saamelaisten lisäksi myös suomalaiset uudisasukkaat metsästivät villipeuroja. Poro oli myös tärkeä lihan lähde. Pohjoisilla alueilla kylmissä olosuhteissa lihansaanti on tärkeää, ja merkittävän ravinnonlähteen saatavuus varmistettiin kesyttämällä peuroista omia poroja. Samalla poroja alettiin suojella aitauksilla ja paimenkoirilla.

Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsnä (2012), Lappalaiskoirat ry, Kirjakaari, Jyväskylä.

Suomalaisten alkuperäiskoirarotujen historia liittyy tiiviisti kansallisten koirajärjestöjen historiaan. Kukapa muu ajaisi koirien asiaa yhtä suurella palolla kuin koirien omistajat, kasvattajat ja koiraharrastajat. Suomen Kennelliitto on tehnyt jo varhain työtä kotimaisten alkuperäisrotujen säilymisen eteen ja myöhemmin tätä työtä jatkamaan on perustettu oma rotujärjestö Lappalaiskoirat ry.

Nykypäivän näkökulmasta on onnekasta, että lappalaiskoirien takana seisoi jalostustyön alussa kaksi vahvaa, valtakunnallista järjestöä: Suomen Kennelklubi ja Suomen Kennel-liitto. Kennelklubi saavutti tuloksia jo 1945 luodessaan Lapin paimenkoiran rotumääritelmän. Kyse ei ollut suomenlapinkoirasta vaan varhaisesta rotutyypistä. Kennel-liitto kunnostautui kartoittamalla Lapissa paimennuskäytössä olevia lapinporokoiria.

Kun Kennelklubi ja Kennel-liitto sulautuivat yhdeksi järjestöksi vuonna 1962, myös järjestöjen mielenkiinnonkohteet yhdistyivät. Järjestelyn piti vakiinnuttaa suomalaisten koirarotujen asemaa ja yhdenmukaistaa lappalaiskoirien rotuominaisuuksia. Lapin paimenkoira ja lyhytkarvainen porokoira haluttiin samoihin kirjoihin ja kansiin, ja ne määrättiin samaan rekisteriin. Yhden lappalaisrodun jalostaminen aiheutti hämmennystä harrastajien, jalostajien ja poronhoitajien parissa, koska koirissa nähtiin selkeitä eroja. Koirat haluttiin erottaa omiksi roduikseen, ja neljä vuotta myöhemmin vuonna 1966 se onnistui.

Vuonna 1970 perustettiin Suomen Lapinkoirayhdistys. Se oli ensimmäinen pelkästään lapinkoiran asioita ajava järjestö. Suomen Pystykorvajärjestön lapinporokoirajaosto vastasi lapinporokoirasta. Vuonna 1991 Suomen Lapinkoirayhdistyksen nimi sai nykyisen muotonsa Lappalaiskoirat ry, ja yhdistyksestä tuli virallinen rotujärjestö 1997. Samalla toiminta laajeni ja mukaan saatiin virallisesti myös lapinporokoirat ja ruotsinlapinkoirat

Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsnä (2012). Sanna Karppinen. Lappalaiskoirat ry. Kirjakaari, Jyväskylä.

– Oheisessa kuvassa esiintyy suomenpystykorva Ari, joka syntyi kuuluisan pystykorva-asiantuntija Lauri Vuolasvirran kenneliin. Kuva on Viialasta (nykyinen Akaa), jossa kennel sijaitsi. Kuvassa näkyy taustalla Vuolasvirran asuintalo, jonka pihassa kennel oli, kertoo Marjatta Visasalo, 78 vuotta.

– Allekirjoittaneelle tämä kaunis koiras siirtyi ilmaisena lahjana naapuruuden vuoksi ja siksi, että koiralla ei ollut täysin moitteeton musta kuono, joka vaadittiin näyttelykoirilta.

Ari-koira oli tyypillinen suomenpystykorva. Se oli ulkomuodoltaan ja turkin laadultaan kauniimpi kuin moni niin sanottu näyttelykoira. Sillä oli vahva, pöyheä turkki ja se jaksoi haukkua vaikka kuuta taivaalla. Metsästystä emme harrastaneet, mutta talvella hiihtelimme metsässä omaksi iloksemme.

– Koska minulla ei ollut sisaruksia, muodostui omistajan ja koiran suhde erittäin kiinteäksi. Vastoin vanhempien lupaa, houkuttelin koiran usein yläkertaan huoneeseeni, vaikka siihen maailmanaikaan oletettiin koiran asuvan ulkona koirankopissa. Sain pitää Ari-koiran yli 5 vuotta. Eräänä päivänä irtipäässeenä se oli jäänyt auton töytäisemäksi. En tänä päivänäkään ymmärrä kuinka siten saattoi tapahtua, sillä aina se palasi kotiin, vaikka olisi ollut poissa kotipihasta. Arin tapana oli saattaa ja palata aina vahtimaan kotipihaa.

– Ihana rotu on suomenpystykorva. Toista samanlaista en ole saanut, huokaisee Visasalo.

Myös Marjatta Visasalon tyttären, Lea Nordbergin ensituntuma koiriin ja koiraharrastukseen tapahtui isovanhempien naapurissa vaikuttaneen Lauri Vuolasvirran suomenpystykorvien myötä.

– Sain 10-vuotislahjaksi kummitädiltäni heidän omistamansa Turre-pystykorvan pennun Tessan. Olin ehkä liiankin tiuhaan vieraillut heidän puutarhassaan leikkimässä ja viettämässä aikaa kiltin ja erittäin lapsiystävällisen Turren kanssa. Sain valita pentukatraasta omani. Kyykistyessäni pentujen luo, Tessa juoksi suoraan syliini ja valinta oli tehty, muistelee Nordberg.

– Oma Tessani asusti ja vietti elämänsä isovanhemmillani ”minun koiranani”. Tessa oli kaunis, todella viisas ja oppivainen. Hauskin muistoni siitä on, kun se väsymättä haukkui kirpeinä pakkasiltoina täysikuuta puutarhassamme omalla paraatipaikallaan, kertoo Nordberg.

Pääkuvassa Lea Nordberg ja Turre vuonna 1970. Kuva © Lea Nordberg

Olin taas kerran metsästyslenkillä koirani Pinnin kanssa Koiravaaran maastossa Sotkamossa. Olin jättänyt kulkuneuvon metsäautotien päässä olevaan silmukkaan ja olimme taivaltaneet jo useamman tunnin ajan etelään. Pinni oli saanut muutaman lyhyen haukun teeristä, mutta ne olivat kovin arkoja, eivätkä pysyneet haukussa. Aseen kantaminen selässä alkoi jo tuntua raskaalta, eikä askellus enää ollut kovin terävää. Olin kääntynyt kulkemaan jo tovin aikaa paluusuuntaan, kohti autoa. Paikantimesta huomasin, että tie oli aika likellä ja päätin nousta sen päälle taivaltamaan loppumatkan. Autolle oli vielä runsas kilometri.

Hetken tietä tepasteltuani, vaaran kupeesta takaoikealta alkoi kuulua etäistä haukkua. Huomasin paikantimesta haukun lähtevän Pinnin toimesta. Haukkupaikalle oli matkaa 750 metriä. Pienen siirtymisen jälkeen haukku alkoi kuulua selvemmin ja se oli muuttunut yhtenäiseksi ja tiheäksi. Alkoi puntarointi, onko kyseessä lintu vai mahdollinen muu otus? Kun muistin vävyni kertoneen koiran haukkupaikan tienoilla tapaamastaan pienestä metsopoikueesta, päätös oli selvä. Siellä täytyy olla metso haukussa, vähintään koppelo. Mielessä vilahti myös mahdollisuus oravasta, mutta sen todennäköisyys tuntui mitättömältä.

Läksin etenemään uudella innolla haukkua kohti. Se jatkui yhtenäisenä ja kiivaana, ilman katkoja. Aikaa lähestymiseen kului yli puoli tuntia ja tietenkin loppumatka piti mennä varovasti – muuten metso karkaa haukusta. Lähetyin haukkua tosi varovasti ja lopulta isojen kuusten välissä oleva tukeva mänty osoittautui Pinnin merkkaamaksi kohteeksi. Aikani tiirailtuani löysin sitten muutaman latvaoksan päältä pitkulaisen kohteen, jolla oli pörröinen häntä – ORAVA. Komensin koiran pois haukulta, näytin suunnan mihin päin lähdetään menemään ja näytin esimerkkiä etenemisestä.

Pinni luimisteli vähän korviaan, kun komensin sitä lopettamaan haukun, mutta se totteli. Kohde hylättiin ja lähdettiin kohti autoa. Ei tullut mieleenkään, että olin tehnyt väärän ratkaisun lähtiessäni katsomaan tätä haukkua, koska aina siellä voi olla myös se toivottu kohde. Valitettavasti oravan haukkuminen on kirjoitettu suomenpystykorvan geeneihin niin selvästi, ettei sitä helpolla saa sieltä pois pyyhittyä.

Sen päivän metsäreissu oli tehty ja autolla siirryttiin metsästysmökille makkaran paistoon. Saalista ei tullut sinä päivänä, mutta sitäkin enemmän tervettä liikuntaa ja yhteiseloa maailman hienoimman koiran kanssa.

Kajaanissa 15.3.2016

Pinni pääkuvassa ensimmäinen vasemmalta.

Jatkosodassa rintamalinjojen vakiinnuttua sotatoimetkin rauhoittuivat, haavoittuneita tuli paljon harvemmin ja rupesin käymään lähimetsissä haulikon kanssa. Jo toisella tai kolmannella retkellä huomasin, että en kuljekaan metsällä yksinäni, vaan minua seurailee toinenkin metsästäjä, suomenpystykorvalta näyttävä koira vilahteli silloin tällöin puiden välissä ja kulki mukanani koko matkan. Se oli pelokas, epäluuloinen ja ihmisarka, arviolta neljä- viisivuotias. Osoittautui, että se oli isännätön, nimetön ja koditon koira, joka oli talvisodan jälkeen jäänyt kotiseudulleen ja jotenkin pystynyt selviytymään yksikseen, hyväkuntoinen se kuitenkin oli. Joku oli sen aikaisemminkin vilahdukselta nähnyt, mutta se piilotteli ja mistä se ravintonsa hankki, sitä ei kukaan tiennyt, kenenkään ystävä se ei ollut.

Vähitellen sen arkuus hävisi, mutta koskaan se ei tullut niin lähelle, että olisin voinut sitä silittää. Jaoimme eväsvoileivät, jotka kyllä kelpasivat, mutta kädestä se ei suostunut ottamaan. Se tuli kyllä vähitellen lähelle makaamaan kun pysähdyin lepotauoille ja sytytin tupakan. Selvästi sen luottamus ihmiseen oli palautumassa. Se, että mies lähti metsään haulikko kainalossa voitti kaikki pelot eikä se voinut sitä houkutusta vastustaa, metsästäjän veri senkin suonissa kohisi kuumana. Se oli kaiken riistan koira. Haukkui linnut ja oravat, ajoi jänistäkin muutamat kierrokset, juuri sellainen kuin vanhan ajan metsästäjien pystykorvat olivat. Joka kerta se ilmaantui jostain mukaani ja joka kerta lähestyessäni kylää hävisi, jostain se minua piti silmällä.

Sain ammuttua joulun alla haukulta ukkometson, jonka lähetin vanhemmilleni Helsinkiin. Olin suunnitellut, että jollain keinolla yritän tuoda sen kotiin. Meistä oli tullut ystävät. Sitten julistettiin Kannakselle rabies-epidemiavaara ja kävi ehdoton käsky: jokainen isännätön koira on ammuttava!

Ja minun tehtäväkseni tuli tämän koiran lopettaminen. Mitään neuvottelumahdollisuutta ei ollut, määräys oli määräys ja sitä oli noudatettava välittömästi. Lähdin siis kiväärin kanssa metsään päin ja koira, kuten tavallista, seurasi minua. Talutusremmiä ei ollut. Yht’äkkiä se pinkaisi juoksuun ikään kuin pahaa aavistaen. Jouduin ampumaan n. 70 – 80 metrin päähän ja koira kaatui, mutta ei kuollut välittömästi. Juoksin maassa makaavan koiran luo antaakseni armonlaukauksen. Vaivoin se käänsi päätään ja loi alistuneen katseen minua suoraan silmiin ja sanoi – sinäkin, ainoa ystäväni.

Pääkuvan pystykorva ei liity tarinaan.

Vanha 1800-luvun villakoiramaalaus konservointiin maalipinnalle aiheutuneiden vaurioiden takia. Konservointiprosessiin kuului myös maalauksen puhdistaminen.

Työnkulku

1. Kehysten irroittaminen
2. Puhdistus
3. Maalipinnan vaurioiden korjaaminen
4. Maalinpuutoskohtien täyttäminen
5. Maalauksen kiinnittäminen takaisin kehyksiin
   Maalipinta ennen restaurointia.

Ensimmäiseksi maalaus irrotettiin kehyksestä, jotta kehys ja maalauksen tausta voitiin puhdistaa pölystä. Maalipinta puhdistettiin triammoniumsitraatilla ja lopuksi vedellä.

Maalipinnan halkeamiin ja pieniin maalinpuutoksiin imeytettiin sampiliimaa. Sampiliima on yleisesti konservoinnissa käytettyä väritöntä liimaa, jota tehdään sampikalan uimarakosta. Imeytyksen yhteydessä koholla olevia halkeamia painettiin alas lämmön ja painojen avulla.

Maalauksen oikeassa reunassa oli vanha reikä, joka oli aiemman restauroinnin yhteydessä paikattu huonosti. Vanha kittaus irrotettiin mekaanisesti. Kankaan rikkinäinen kudos paikattiin järjestelemällä kuidut ja liimaamalla ne sampiliiman ja vehnätärkkelyksen seoksella. Paikatun reiän taustalle kiinnitettiin tueksi pala polyesterivoileekangasta liimakalvolla.

Tämän jälkeen maalinpuutoskohdat täytettiin kitillä ja kittaukset restauroitiin restaurointiväreillä.

Lopuksi kehyksen sisälle lisättiin pehmustenauhat, jotta maalauksen reunat eivät hankautuisi puuta vasten. Maalauksen kiinnitystä varten kehykseen lisättiin metalliliuskat. Kehykseen lisättiin myös yläosassa olevan ripustuslenkin lisäksi ripustimet, jotka mahdollistavat maalauksen kiinnittämisen tarvittaessa ripustuskiskoon.

Konservointiraportti ja kuvat Anna Lehikoinen, Konservointikilta

Vuonna 1889 toukokuun 11. päivänä lausuttiin Suomen Kennelliiton syntysanat, perustettiin Suomen Kennelklubi. Päivämäärää voidaan pitää virallisen kenneltoiminnan alkuna maassamme.  Senaatti vahvisti Klubin säännöt, ja Klubin asiakirjojen vahvistamiseksi taiteilija Jussi Mäntynen laati sinetin, joka kuvaa haukkuvaa lintukoiraa – suomenpystykorvaa.

Kun Kennelklubin toiminta laajeni, tarvittiin eri toimintoja hoitamaan osastoja, myös pystykorvat saivat omansa. Pystykorvaosasto perustettiin 1902. Se hoiti ensi sijassa suomalaiseen lintukoiraan liittyviä asioita, mutta 1916 asiakirjoista löytyy maininta myös karjalankarhukoirasta.

Pystykorvaosaston rivit pysyivät koossa vuoteen 1921. Esiin tulleiden ristiriitojen vuoksi perustettiin erillinen Pystykorvaklubi 31.12.1922. Sen toiminta kuitenkin kesti vain vuoteen 1925. Pystykorvaosasto jatkoi toimintaansa seuraavankin vuosikymmenen ajan.

Kennelklubissa alkoi ilmetä vakavia ristiriitoja vaikuttamismahdollisuuksien ja kielipolitiikan vuoksi, Klubi hajosi, ja Suomen Kennelliiton perustavakokous pidettiin 16.3.1935. Tämä sai aikaan sen, että ruvettiin perustamaan koko maan kattavia rotujärjestöjä. Suomen Pystykorvajärjestön perustava kokous pidettiin 6.5.1938 Helsingin Seurahuoneella.

Kahtiajako jatkui vuoteen 1962. Silloin Suomen Kennelklubi ja Suomen Kennelliitto yhdistyivät yhdeksi kenneljärjestöksi Suomen Kennelliitto – Finska Kennelklubben. Tämä johti vähitellen myös siihen, että Klubin toiminnalliset osastot ja rotujärjestöt yhdistyivät. Pystykorvat pääsivät takaisin saman lipun alle 1964, kun Suomen Kennelklubin Pystykorvaosasto ja Suomen Pystykorvajärjestö yhtyivät. Nimeksi tuli Suomen Pystykorvajärjestö – Finska Spetsklubben.

Suomen Pystykorvajärjestön perustavassa kokouksessa hyväksyttiin yhdistykselle säännöt, joissa harrastuksen kohteeksi määriteltiin vain suomenpystykorva. Vuoden 1950 vuosikokouksessa sääntöjä muutettiin ja harrastuksen piiriin tulivat kaikki kotimaiset pystykorvarodut.

Suomen Pystykorvajärjestön toimintaa valvomaan tuli vuosikokouksen valitsema valtuuskunta, joka puolestaan valitsi keskuudestaan järjestön puheenjohtajan ja erikseen johtokunnan hoitamaan järjestön asioita. Vähitellen johtokunnasta tuli pääasiallinen asioiden hoitaja. Vuonna 1950 uusituissa järjestön säännöissä valtuuskunnasta luovuttiin kokonaan.

Pystykorvajärjestön tehtäväksi otettiin arvokkaan, suoraan luonnonkannasta polveutuvan rodun vaaliminen ja säilyttäminen.

Pikinokalla, kansalliskoirallamme on vakiintunut paikkansa suomalaisessa kansanperinteessä. Vuosikymmenten ajan punaturkkinen koira on kulkenut omistajansa rinnalla kuvituksissa ja tarinoissa niin kirjoissa, postikorteissa kuin valkokankaallakin. Myös taidemaalarit ja kuvanveistäjät ovat inspiroituneet kuvaamaan pystykorvaa yhtenä suomalaisuuden symbolina.  

Elias Lönnrotin kokoamassa Kanteletar-runokokoelmassa on runo nimeltä Penu, pieni koiraseni. Jo tuolloin 1800-luvulla Suomen Karjalasta kerätyssä runossa kerrotaan kuusen alla haukkuvasta koirasta.

Kukuta nyt koiroani,
Haukuta hakijatani,
Sisällä salon sinisen,
Korven kultaisen kuvussa!
Elä haukuta havuja,
Kuusenoksia kukuta;
Haukuta havunalaista,
Kuusenoksan istujaista!

(Kanteletar)

Pystykorvan merkityksestä suomalaisille kertovat myös lukuisat kuvituskuvat. Moni muistaa pystykorvan perinteisen aapisen sivuilta leikkimässä lasten kanssa tai Kalevalan ja Seitsemän veljeksen kuvituksista. Myös moni postikortti kertoo suomenpystykorvan paikasta osana perheensä arkea.

Kennelliiton satavuotisjuhlallisuuksien yhteydessä julkaistiin vuonna 1989 neljästä kotimaisesta rodusta koottu postimerkkiarkki, jossa yhtenä merkkinä oli suomenpystykorva.

Pystykorva ei ole jäänyt suomalaisissa teoksissa pelkästään sivurooliin. Kansalliskoiran merkityksestä kirjallisena aiheena kertovat esimerkiksi Eino Leinon Musti, Heikki Lounajan Peni ystäväni ja Veikko Huovisen Koirankynnen leikkaaja. Markku Pölönen teki jälkimmäisestä elokuvasovituksen, jossa Sakke-pystykorvana nähdään Korpisaran Tuuli, jonka suorituksesta Veikko Huovinenkin oli niin vaikuttunut, että lähetti Tuulille ihailijakirjeen.

Pikinokka maalaus- ja kuvanveistotaiteessa

Monet suomalaista luontoa kuvanneet taidemaalarit ovat ikuistaneet pikinokan sen luontaisessa ympäristössä, suomalaisessa metsässä. Suomenpystykorvan vahvasta symbolisesta asemasta maalaustaiteessa kertoo se, että se on innoittanut taiteilijoita aina Akseli Gallen-Kallelasta naivistiseen sukupolven Viljo ”Jalo-Valmari” Mäkiseen.

Suomenpystykorva näkyy myös suomalaisessa veistotaiteessa. Pekka Ketosen todellista kokoa oleva Peni-veistos (1989) sijaitsee Suomen Kennelliiton toimiston edustalla Espoossa. Viljo Savikurjen luonnollisen kokoinen Sokerityttö (1956) puolestaan seisoo suomenpystykorvansa kanssa Mannerheimintien varressa. Patsas kuvaa suomenpystykorvalleen sokerinpalaa tarjoavaa tyttöä. Savikurki teki patsaan silloisen Suomen Sokeri Oy:n pääkonttorin edustalle. Koiramuseon omistuksessa on patsaasta tehty pronssinen pienoisveistos, joka on esillä myös verkkomuseossa.

Pääkuva Terho Peltoniemi

Lintua puuhun haukkuvana koirana suomenpystykorva on eräs omaperäinen maailmanharvinaisuus. Se on peitellyn älykäs ja sen perimässä on voimakas kaiken riistan pyyntivietti. Sille kuuluu nopea reagointiherkkyys ja täysin itsenäinen päätöksentekovarmuus. Haukunnallaan ja käytöksellään koira osoittaa linnun paikan ja pyrkii haukullaan pitämään linnun puussa, kunnes metsästäjä ehtii paikalle. Pystykorvan haukkuessa puuhun, sen komea, heiluva häntä ”lumoaa” linnun.

Elannon hankinnassa pystykorva oli aikanaan suurena apuna. Metsä ja vesi olivat lähes ainoita paikkoja mistä silloin oli syötävää saatavilla. Esimerkiksi, heleällä haukullaan se metsässä ilmoitti isännälleen puun missä lintu istuu. Vaaleaa häntäänsä heiluttaen se lumosi linnun puuhun niin, että isäntä ehti paikalle jousineen ja sai riittävästi tähtäysaikaa nuolen osumaa varten.

Tänään se on oppinut jopa ymmärtämään ja soveltamaan riistaviettiään siten, että on eletty aikaan, jolloin sitä ohjaillaan isännän kilpailuviettiin liittyvillä säännöillä ja määräyksillä. Se osaa siis erikoistua vain siihen riistaan, mistä se tuntee isäntänsä kiinnostuneen. Se on metsässä isäntäänsä hyvin yhteyttä pitävä koira. Elämä on opettanut, että susi on metsässä sen suurin uhka. Koiran keskittyessä kiihkeästi haukkutyöhön, se on helposti suden löydettävissä ja yllätettävissä. Näin ollen pitämällä yhteys isäntäänsä enintään muutamassa sadassa metrissä, liittyy tämä sen itse ymmärtämään perusturvallisuuteen.

Pystykorva oli aikanaan huokea ylläpidettävä, sillä pääasiassa se etsi itse ruokansa, mistä johtunee sen niukkaruokaisuus vielä tänäkin päivänä. Hiiret ja myyrät ovat kiinnostavia otuksia vieläkin, ollen aikanaan sen pääasiallista ravintoa.

Rahan eli turkisten hankinnassa sille oli sälytetty suuri vastuu. Olihan aikanaan olemassa sellainen rahayksikkö kun kiihtelys, joka sisälsi 40 oravannahkaa. Kukapas muu turkisriistaa isännälleen etsi ja haukullaan sen paikallisti, ellei pikinokka pystykorva. Sillä riitti itsenäisyyttä ja rohkeutta myös karhun kohtaamiseen ja pyyntiin, moni nahka saatiin sen haukkumana orsille kuivumaan. Lukuisia ovat myös tarinat, joissa se on antanut isännälleen aikaa pelastua karhun kynsistä, häiritsemällä sitä takaapäin näykkimällä. Oravan ja näädän pyynti kehittyi sille melkein intohimoksi, joka tulee selvänä esiin eräillä yksilöillä vielä tänäkin päivänä.

Tänä päivänä suomenpystykorvalla metsästys keskittyy metsäkanalintuihin, mutta suomenpystykorvaa käytetään myös paljon hirvenmetsästyksessä ja pienpetopyynnissä kuten näädän- ja supikoirien metsästyksessä. Koska suomenpystykorvaa on aina pidetty kaikenriistan koiran, niin se on helppo opettaa riistan kuin riistan pyyntiin. Sitä käytetään myös noutavana koirana esimerkiksi sorsajahdissa. Tärkein ominaisuus suomenpystykorvalla on sen isäntäuskollisuus niin metsällä kuin kotioloissakin.

Pääkuva: Pekka Ketonen

Kansalliskoiramme suomenpystykorva on ylivoimaisesti vanhin suomalaisista roduista. Se polveutuu ilman risteytyksiä suoraan luonnonkannasta ja on ammoisista ajoista lähtien seurannut kantasuomalaisten mukana. Kivikautisista kalliomaalauksistakin on löytynyt suomenpystykorvan kaltainen koira. Heimomme asuinalueilla syrjäisillä erämailla Kainuusta aina Murmanskin rannikolle saakka koirat säilyttivät paremmin alkuperänsä verrattuna eteläisempiin koiriin, missä ne helposti sekaantuivat muiden koirien kanssa.

Vuonna 1889 perustetun Suomen Kennelklubin alkuhetkillä oli mukana myös metsänhoitaja, ”Lapin keisari” Hugo Richard Sandberg. Sandberg kirjoitti 15.12.1890 julkaistuun Sporten-lehteen asiantuntevan kuvauksen suomalaisesta haukkuvasta lintukoirasta. Samalla hän esitti sille ehdotuksen rotumerkeiksi. Kirjoitukseen häntä oli innostanut Kennelklubin perustamisessa mukana ollut Sporten-lehden toimittaja Alex Hintze, joka toimi klubin puheenjohtaja vuosina 1889–1892.

Sandbergin artikkeli loi pohjan klubin rotumerkkikomitean työlle. Vuonna 1892 Kennelklubi hyväksyi Sandbergin ehdottamat rotumerkit ja merkitsi suomalaisen haukkuvan lintukoiran rotukirjaan. Näin olivat kansalliskoiramme suomenpystykorvan syntysanat lausuttu: seuraavassa rotumääritelmässä vuonna 1897 suomalaisen haukkuvan lintukoiran nimi muuttui suomalaiseksi pystykorvaksi ja vuonna 1946 edelleen suomenpystykorvaksi.

Alun perin nimellä suomalainen haukkuva lintukoira tunnettu rotu nähtiin ruumiiltaan pitkänhuiskeana ja revonkarvaisena, ja sillä saattoi olla hännänpäässä, rinnassa ja jaloissa runsaasti valkoista. Seuraavassa rotumääritelmässä vuodelta 1897 ruumiin pituus määriteltiin lyhyenlännäksi. Meillä on käytössä sen osalta jo kuudes rotumääritelmän sovellutus, joka on hyväksytty vuonna 1996.

Ensimmäinen pystykorvanäyttely pidettiin vuonna 1892 Oulussa. Tähän mennessä valtaosa palkituista koirista oli lähtöisin näiltä seuduilta. Arvosteltavaksi esitettiin 93 pystykorvaa. Näyttelyn voitti punainen Kekki-niminen uros, saaden palkinnoksi voitosta 30 markkaa. Kekki on merkitty Kennelklubin ensimmäiseen rotukirjaan 1889–1893 numerolla 1.

1900-luvun alussa ihastuttiin neliömäisiin uroksiin. Alkuajan vaikuttajista voidaan mainita urokset Halli af Tampio ja Antti Tantun omistama ensimmäinen suomenpystykorva valio Nätti. Metsänhoitaja Hugo Roos oli yksi suomenpystykorvan jalostustyön uranuurtajia. Roos aloitti määrätietoisen jalostustoiminnan 1890-luvulla ja hänellä oli hyvät mahdollisuudet testata pystykorvien metsästysominaisuuksia Lapissa ja Kainuussa. Pystykorvan rotumerkit uudistettiin Roosin omistaman Halli af Tampion mallin mukaan 1897.

Kansalliskoiraksi nimeäminen tapahtui Kennelliiton 90-vuotisjuhlanäyttelyssä, jossa silloinen Suomen Pystykorvajärjestön puheenjohtaja Erkki Uutela vanhaan metsästysasuun pukeutuneena esitteli erään suomenpystykorvan.

Suomenpystykorva on hyväryhtinen koira, rakenteeltaan keskikokoa pienempi, neliömäinen, ja kiinteä. Sen korvat ovat pystyt ja liikkuvaiset. Silmät ovat keskikokoiset, mantelinmuotoiset, hieman vinot ja tummat. Kirsu on aina musta. Sillä on tarvittaessa räjähtävä lähtönopeus ja liikkeet ovat vaivattoman keveät. Sen koko olemus ja ilme ovat eloisan tarkkaavaiset. Väriltään suomenpystykorva on kellertävän- tai ruskeanpunainen. Väri on yleensä kirkas. Sitä koristavat kauniit vaalennukset reisien takaosan housukarvoina ja jopa valjaina kyljillä sekä sisäkaaren karvoitukselta vaalea häntä.

Viime aikoina Kennelliitto on toiminut aktiivisesti saadakseen suomenpystykorvalla metsästyksen mukaan Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.