Metsästäjien mukana kulkeneista lappalaiskoirista kehittyi paimenia 1700-luvulla

Sanna Karppinen

Suurporonhoito kehittyi Suomessa täyteen mittaansa 1700-luvulla. Samalla peuranpyyntikulttuuri väheni. 1600–1700-lukujen taite onkin selvä rajapyykki metsästävän ja paimentavan lappalaiskoiran välillä. Metsästyskoiran piti sopeutua uuteen tehtäväänsä poropaimenena.

1700-luvun kuluessa metsäsaamelaisten pienporonhoito muuntui monin paikoin ympärivuotiseksi porosaamelaisten paimentolaisporonhoidoksi. Porotokkien koot kasvoivat, ja ihmisten työmäärä lisääntyi. Koirien määrä ja arvo kohosivat, koska ihmiset eivät pärjänneet ilman nelijalkaisia apureitaan.

Koiria alettiin pitää saamelaisperheiden tärkeimpänä omaisuutena. Hyvästä porokoirasta sai pulittaa suuria rahasummia, ja perheen arvo ja asema mitattiin yhtä lailla porojen kuin porokoirienkin määrässä. Ympärivuotinen poropaimennus on nykyään tyypillisintä Länsi-Lapille ja Käsivarren Lapille.

Monenlaisia paimentavia koiria

Poronhoitoalue ulottui jo 1800-luvulla hyvin laajalle alueelle halki pohjoisen Skandinavian ja Kuolan niemimaan. Kulttuurit, kansat ja elinkeinot vaihtelivat, mutta poronhoito oli vallitseva tapa saada ruoka perheen pöytään. Kaikki poronhoitoalueen koirat olivat arktisia pystykorvia, mutta niiden ulkonäkö ja paimennustavat vaihtelivat suuresti.

Lappalaiskoirien tärkein tehtävä oli auttaa vahtimaan ja siirtämään suuria porotokkia vuodenaikojen mukaan eri laidunmaille. Paimennus- ja vartiointitehtävät vaihtelivat ja vaativat koirilta rohkeutta, yhteistyökykyä ja itsenäisyyttä. Koiran piti pystyä työskentelemään ilman omistajansa jatkuvaa ohjausta laajoilla tunturimailla.

Kun suuria porotokkia siirreltiin alueelta toiselle, eri paimennuskulttuurien koirat sekoittuivat toisiinsa. Joissain paikoin korostettiin haukkumalla paimentamista, toisaalla taas muita tapoja. Koirat saivat lisääntyä keskenään vapaasti, ja Lapin työkoirakanta oli elinvoimainen ja monimuotoinen. Tietyistä roduista ei kuitenkaan voinut puhua.

Koirannimiluetteloissa mainittiin lapin paimenkoirat ensimmäisen kerran vuonna 1891.

Lappalaisalue laajeni Suomen sisällä, ja osittain tästä syystä järjestäytynyt kansallinen kenneltoiminta alkoi 1800-luvun loppupuolella. Näihin aikoihin alettiin julkaista niin sanottuja koirannimiluetteloita. Ensimmäinen suomalainen koiranäyttely pidettiin vuonna 1892, ja lappalaiskoiria oli mukana Lapin paimenkoirien, lapinkoirien ja porokoirien nimillä. Samoja koiria saatettiin kutsua jopa suomalaisiksi, haukkuviksi lintukoiriksi, vaikka lintukoirista jalostettiinkin ajan kanssa aivan oma rotunsa, suomenpystykorva.

Vaikka alkukantaiset koirat kiinnostivat yhteiskunnallisesti monia ryhmiä, varsinaista jalostustoimintaa ei vielä ollut. Erilaisia lappalaisrotuja ei eroteltu toinen toisistaan, ja päähuomio keskittyi suomenpystykorvan kehittämiseen. Yleinen kiinnostus pohjoisia seutuja ja erämaita kohtaan sai liikkeelle Etelä-Suomesta saapuneet metsästäjät, ja he toivat mukanaan Lappiin omat metsästyskoiransa. Ne sekoittuivat poroja paimentaviin koiriin.

Kukoistuksesta sota-aikoihin

1900-luvulle tultaessa tunturipeura ja metsäpeura olivat käytännössä hävinneet Suomen alueelta. Metsästykseltä säästyneet peurat sulautuivat poroihin, ja 1900-luvun alkupuolta pidetään porotalouden kulta-aikana. Lappalaiskoiria oli monennäköisiä, ja niiden asema oli vankka. Koirat kevensivät ihmisten työtaakkaa ja mahdollistivat yhä suurempien porotokkien pitämisen. Koirat pystyivät hallitsemaan poroja yhtä taitavasti avoimessa maastossa, lumikinoksissa kuin tiheissä tunturikoivikoissakin.

1930-luvulla Etelä-Suomessa tiedetään olleen koiria, joita kutsuttiin lapinpystykorviksi ja lapinpaimenkoiriksi. Kiinnostus alkuperäistä, kotimaista paimenkoirarotua kohtaan kasvoi, ja lappalaiskoiria tavattiin myös muissa tehtävissä kuin poropaimenina. Poronhoitoalueen eteläosissa koirat ajoivat esimerkiksi peltoporoja pois ihmisten puutarhoista ja laidunmailta. Kaikkein alkuperäisimpänä koiratyyppinä pidettiin Enontekiön tunturilappalaisten poropaimenkoiria.

Ruotsalaiset rekisteröivät oman lapinkoiransa 1930-luvun puolivälissä, ja sama päämäärä oli suomalaisilla kenneljärjestöillä. Suomessa haluttiin kuitenkin välttää ruotsalaisten virheet. Ruotsinlapinkoiralla ei ollut juuri mitään tekemistä Pohjois-Ruotsin perinteisten paimenkoirien kanssa. Rotu oli luotu etelässä eikä se enää täyttänyt työkoiran vaatimuksia.

Käytännön elämään suomalaisten lappalaiskoirien jalostustavoitteet eivät ehtineet vaikuttaa, kun syttyi toinen maailmansota. Sen jälkimainingeissa käyty Lapin sota (1944–1945) teki lähes täydellisesti lopun lappalaisesta koirakannasta. Koiria ei saanut ottaa mukaa Etelä-Suomeen lähteneisiin evakkojuniin, ja niitä mieluummin ammuttiin kuin jätettiin sodan jalkoihin. Alkuperäisiä porokoiria säilyi vain syrjäisissä erämaakylissä ja kaukana sodan melskeistä.

METSÄ- JA POROSAAMELAISTEN KOIRAT

Metsäsaamelaiset elivät pyyntikulttuurista ja pienporonhoidosta. Metsäsaamelaiset paimensivat muutaman poron tokkiaan lähinnä talvisin, kun taas kesäisin porot saivat vapaasti vaeltaa perheen laajoilla laidunmailla. Poroja lypsettiin, niistä saatiin lihaa ja niitä käytettiin vetojuhtina ja houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Koiria käytettiin monissa tehtävissä: ne auttoivat metsästyksessä, kotieläinten vahtimisessa ja talvisin porojen paimennuksessa.

Porosaamelaiset elivät pääasiassa poronhoidosta. Koiria käytettiin suurien tokkien paimennuksessa ympäri vuoden, mutta todennäköisesti samat koirat vahtivat myös kotia ja osallistuivat tarpeen mukaan metsästykseen. Porotokat olivat suuria, ja kotona pidettiin vain muutamia kesy- tai tarhaporoja vetotehtäviä varten. Porosaamelaisilla koira oli perheenjäsenen asemassa, ja koirat elivät tiiviisti omistajansa rinnalla, söivät samaa ruokaa ja nukkuivat sisällä kodassa.

 

Lähde: Lappalaiskoirat - iloisesti läsnä (2012). Lappalaiskoirat ry. Kirjakaari, Jyväskylä.
Pääkuva: Johan Tirén (1853-1911). Samepojke leker med sin hund. Valmistusvuosi tuntematon.