Nykyisten lappalaiskoirien esi-isät auttoivat Pohjolan ihmisiä metsästyksessä ja peuranpyynnissä jo 10 000 vuotta sitten, jopa aikaisemmin. Pohjoisten alueiden koiria käytettiin myös kotieläinten paimenina, kestävinä vetojuhtina sekä urheina vahteina ja petojen karkottajina. Elinvoimaiset, mukautuvat ja vähään tyytyvät koirat olivat elinehto vaativissa maasto- ja sääolosuhteissa.
Porokoirien esi-isät auttoivat metsästyksessä
Vanhin todiste lappalaiskoirista löytyy mesoliittiselta kivikaudelta noin 10 000 vuoden takaa. Silloin koiria käytettiin apuna peuranpyynnissä ja muun villiriistan metsästyksessä. Saamelaisia asui tuolloin paljon laajemmalla alueella kuin nykyisin, ja saamelaiskulttuureja tiedetään olleen etelässä jopa Laatokan tienoilla Karjalassa.
Kun siirrytään ajassa 5000 vuotta eteenpäin pronssikaudelle, Suomen historia paljastaa merkkejä maatalouden kehittymisestä. Jääkausi alkoi hellittää, ja suomensukuiset kansat seurasivat pohjoiseen vetäytyvää mannerjään reunaa. He levittäytyivät uusille asuinalueille, ja samalla syntyi uusia kieliä ja elinkeinoja. Ensimmäisenä maanviljelys pääsi niskan päälle metsästyskulttuurista lännessä, Oulun ja Pellon tienoilla. Ihmiset alkoivat viljellä maata ja asua pysyvissä asumuksissa. He tarvitsivat koiria vahtimaan kotieläimiä, koteja ja viljavarastoja.
Samaan aikaan kun suomalaiset uudisasukkaat levittäytyivät kohti pohjoista ja aloittelivat maanviljelystä, saamelaiset saivat leivän pöytään yhä peuranpyynnistä. Koirista oli metsästyksessä paljon apua. Saamelaiset viettivät suuren osan elämästään kulkien, ja siksi asumukset olivat väliaikaisia ja keveitä. Todennäköisesti he kesyttivät jo tuolloin joitakin peuroja kotikäyttöön, kuten vahvoiksi vetoporoiksi.
Koiria käytettiin porojen vahteina sekä apuna tavaroiden ja ihmisten kuljetuksessa.
Saamelaisten pyyntikulttuuri sai vuoden 500 tienoilla yhä enemmän vaikutteita maanviljelyksestä ja kaupankäynnistä. Ihmiset liikkuivat laajemmilla alueilla, kävivät kauppaa ja löysivät uusia tapoja tulla toimeen. Peuroja alettiin pyytää lihan lisäksi myös turkiskauppaa varten. Koirat liikkuivat vapaasti ihmisten mukana ja elivät puolivilliä kyläkoiran elämää.
Lappalaiskoirien kannalta merkittävä ajanjakso sijoittuu 700-luvun tietämille, myöhäiselle rautakaudelle. Silloin suomalaisia uudisasukkaita eli jo Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla, ja näillä alueilla aikaisemmin asuneet saamelaiset väistyivät tai sekoittuivat uusiin tulokkaisiin. Ne saamelaiset, jotka päättivät siirtyä muualle, taivalsivat kohti pohjoista ja levisivät nykyisille asuinalueilleen koko Pohjois-Skandinaviaan. Saamelaisten koirat pääsivät yhteyksiin naapurikansojen koirien kanssa. Pohjoisessa asui tuolloin monia kansoja. Ihmiset eivät välittäneet valtioiden rajoista samalla tavalla kuin nykyään, ja eri maiden saamelaiskansat pitivät yhteyttä toinen toisiinsa ja lisäksi naapurikansoihin, kuten viikinkeihin. Kotieläimet ja koirat sekoittuivat vapaasti kansojen välillä.
Onkin mahdollista, että nykyiset lappalaiskoirat ovat saaneet yhtä lailla vaikutteita idän metsästys- ja paimenkoirista, kuten laikoista, ja viikinkien lammaspaimenkoirista.
Poronhoito alkaa pyyntikulttuurin rinnalla
Kun keskiaika oli ohi, kirkon ja valtion kiinnostus eksoottisia pohjoisia alueita kohtaan heräsi rytinällä. Saamelaiskulttuurista alkaakin löytyä kirjallisia todisteita 1500-luvulta. Ensimmäiset merkinnät poronhoidosta ja lappalaiskoirista löytyvät Olaus Magnuksen vuonna 1555 julkaisemasta Pohjoisten kansojen historia -kirjasta.
Saamelaisten pyyntikulttuuri ei lakannut yhtäkkiä. Vanha metsästyskulttuuri ja poronhoito elivät sopuisasti rinnakkain ja antoivat yhdessä saamelaiskansoille elannon. Peuroja alettiin pikkuhiljaa kesyttää yhä enemmän vetojuhdiksi, niin sanotuiksi takkaporoiksi, ja kesyjä poroja käytettiin houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Samalla koiria tarvittiin yhä vaihtelevampiin tehtäviin.
Porotalous kehittyi todennäköisesti ensin Ruotsin ja Norjan puolella ja vasta sitten Suomessa. Ihmiset elivät tiiviissä vuorovaikutuksessa naapurikansojen kanssa, ja alkuinnostus poronhoitoon syttyikin todennäköisesti norjalaisesta lammaspaimennuksesta ja suomalaisten uudisasukkaiden karjankasvatuksesta.
Saamelaisten pyyntikulttuuri ja suomalainen karjankasvatuskulttuuri olivat jo 1600-luvulla yhdistyneet monin tavoin. Puolipaimentolaiselämää viettävät saamelaiskansat elivät metsästyksestä ja kalastuksesta, mutta he pitivät myös kotieläimiä, joita koirat paimensivat. Pysyvämmät asumukset merkitsivät sitä, että lappalaiskoiria tarvittiin myös kotien ja ruokavarastojen vartiointiin.
1600-luvulta löytyy käräjäpöytäkirjoja, joissa mainitaan, ettei koirien kiinnipitovelvollisuus koskenut porokoiria. Tästä voi päätellä, että porokoirat olivat ihmisen työtovereita ja erityisasemassa.
Porokoirat erosivat muista kylänkoirista myös värityksensä puolesta: porokoirat olivat mustia. Värillä oli toinenkin merkitys. Musta koira erottui metsän pedoista, kuten susista, jotka ovat väriltään vaaleanharmaita.
Porotalous kehittyi yhä tärkeämmäksi elinkeinoksi useasta syystä. Yksi tärkeimmistä oli villipeurojen väheneminen liikametsästyksen takia. Poronnahkatuotteilla oli kysyntää, ja saamelaisten lisäksi myös suomalaiset uudisasukkaat metsästivät villipeuroja. Poro oli myös tärkeä lihan lähde. Pohjoisilla alueilla kylmissä olosuhteissa lihansaanti on tärkeää, ja merkittävän ravinnonlähteen saatavuus varmistettiin kesyttämällä peuroista omia poroja. Samalla poroja alettiin suojella aitauksilla ja paimenkoirilla.
Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsnä (2012), Lappalaiskoirat ry, Kirjakaari, Jyväskylä.
