Lapin sodan (1944-1945) kauhuista huolimatta lappalaiskoirat eivät kadonneet kokonaan. Kennelliitto ja Suomen Kennelklubi aloittivat heti sodan jälkeen koirakantojen kartoituksen, ja lappalaisrotuja alettiin luoda uudelleen Etelä-Suomesta käsin. Alun perin ruotsinkielinen Suomen Kennelklubi otti Ruotsin mallin esimerkikseen ja alkoi koota tietoa lappalaiskoirista. Samalla tavoitteeksi muodostui yhtenäistää niiden ulkomuoto, ja päämääränä oli luoda yksi, yhtenäinen lappalaiskoirarotu.

Vuonna 1945 suomalainen Lapin paimenkoira sai rotumääritelmän, jonka myös Kansainvälinen koiranjalostusliitto (FCI) hyväksyi seuraavana vuonna. Tämä lapinkoiratyyppi tunnetaan nimellä kukonharjulaiset. Rodun jalostuksessa pidettiin ihanteena tuntureiden porokoiria, mutta rodun lähtökoirat eivät olleet lappalaisia työkoiria. Kantakoirat olivat peräisin Pellosta ja Savukosken seudulta, ei tunturialueilta. Rodun taustalla mainitaan olevan esimerkiksi samojedinkoiraa ja karjalankarhukoiraa. Rodun määritelmä oli varsin laaja, eikä siinä tehty selkeää eroa pitkä- tai lyhytkarvaisten koirien välille. Nykyisten suomenlapinkoirien taustalla kukonharjulaista kantaa ei enää ole.

Samaan aikaan kun Kennelklubi saavutti tärkeän virstanpylvään Lapin paimenkoiran rekisteröinnillä, Suomen Kennelliitto jatkoi työtään kehittää sellainen suomalainen koirarotu, joka pystyisi paimentamaan poroja Lapissa. Ruotsinlapinkoira ei soveltunut turkkinsa puolesta työskentelemään pohjoisissa olosuhteissa, ja myös Lapin paimenkoira oli kehittymässä toisenlaiseksi kuin alkuperäiset, Lapissa tavattavat paimenkoirat.

Porokoiran alustava kehitystyö alkoi varsinaisesti 1950-luvulla koirien kartoittamisella ja laskemisella Lapissa. Suomen Kennelliiton silloinen puheenjohtaja, kenraaliluutnantti Olli Korhonen teki poromiesten keskuudessa äärimmäisen tärkeää työtä esimerkiksi haastattelemalla poromiehiä. Näiden reissujen anti oli toteamus, että yhä käytössä olevat paimenkoirat olivat pitkähäntäisiä ja lyhytkarvaisia pystykorvia, niin sanottua menesjärveläistä tyyppiä.

Käytännössä 1950-luvulla kahta eri lappalaiskoirarotua ei kuitenkaan ollut vielä olemassakaan, vaan lappalaiskoirat muodostivat hyvin monimuotoisen alkuperäisrodun. Sen edustajista löytyi niin väritykseltään, rungoltaan kuin karvapeitteeltäänkin erityyppisiä koiria.

Yritys rekisteröidä ja vakiinnuttaa kaksi erityyppistä lappalaiskoirarotua oli 1960-luvulla kova. Työssä koettiin kuitenkin merkittävä takapakki vuonna 1962, kun ruotsinkielinen Suomen Kennelklubi ja suomenkielinen Suomen Kennelliitto yhdistyivät yhdeksi organisaatioksi. Tämä merkitsi sitä, että kaksi erityyppistä lappalaiskoiraryhmää pistettiin yhden ja saman rekisterin alle. Pitkäkarvaiset, Etelä-Suomessa jalostetut kukonharjulaiset ja vuosien 1959–61 Lapin-tarkastusretkillä löydetyt lyhytkarvaiset paimenkoirat, menesjärveläiset, saivat virallisesti sekoittua keskenään.

Lapinporokoira saa 1960-luvulla oman rotumääritelmän

Ongelmiin havahduttiin kuitenkin nopeasti, ja vuonna 1966 rekisterit erotettiin jälleen toisistaan. Menesjärveläisinä tunnetut koirat saivat ensimmäisen oman rotumääritelmän 1967, ja rodun nimeksi annettiin lapinporokoira. Samoihin aikoihin Lapin paimenkoiran nimi vaihtui lapinkoiraksi. Lapinkoira edusti suhteellisen neliömäistä koiratyyppiä, jolla oli komea, paksu turkki ja seurallinen, rauhallinen luonne. Sitä ei ollut pitkän turkin vuoksi aivan yhtä hyvä käyttää lumisessa maastossa kuin porokoiraa, mutta seura- ja harrastuskoirana se sai alusta lähtien suurta kannatusta.

Ensimmäistä rotumääritelmää muokattiin 1970-luvulla. Vuosikymmenessä ensimmäisen rotumääritelmän menesjärveläinen tyyppi (ks. infolaatikko) oli levinnyt Inarista Länsi-Lappiin. Samalla ongelmaksi oli muodostunut ulkonäköön keskittyminen käyttöominaisuuksien kustannuksella. Moni erinomainen porokoira jäi väri- tai ulkomuotokriteerien takia virallisen rotumääritelmän ulkopuolelle.

Porokoiran karvapeite on karkeaa ja tiheää, ja kaksikerroksinen turkki suojaa tehokkaasti kylmältä ja kosteudelta. Porokoira pärjää helposti jopa umpihangessa. Turkista käytetään nimeä ”närpiäkarvainen”.

1974 tehtiin porokoiratutkimus, jossa jalostusta pyrittiin saamaan oikeille urille. Tutkimus paljasti, että nuorissa koirissa oli hälyttävän vähän aitoja paimenkoiria, ja sekarotuisten määrä oli kasvussa. Ongelmallisinta oli löytää hyviä narttuja. Ratkaisuna nähtiin koiratarhat, joissa molempia sukupuolia voitiin jalostaa tasapuolisesti, sekä yksityiset koiraperheet, jotka ottivat vastuulleen narttujen kasvatuksen. Narttuja voitiin hyvin kasvattaa myös poronhoitoalueen ulkopuolella.

Vielä 1970-luvullakin Lapista löytyi useita erilaisia porokoiratyyppejä, joita vanhan polven poromiehet arvostivat. Menesjärveläinen tyyppi oli vain yksi monista. Erityisen hyvä tilanne oli Käsivarren Lapissa, jossa paimennuskulttuuri oli säilynyt moottorikelkkojen tultuakin. Syynä oli, että koirat pitivät porot tehokkaasti rajan omalla puolella.

Vaikka rodut oli erotettu toisistaan, vielä 1970-luvullakaan kahden rodun ulkomuodossa ei aina nähty selkeää eroa. Pelkkä turkin pituus oli hankala ominaisuus, koska molempiin rotuihin syntyi sekä pitkä- että lyhytkarvaisia koiria, jopa saman pentueen sisällä. Siksi huomiota alettiin kiinnittää 1980-luvulla yhä enemmän koirien rungon mittasuhteisiin, raajojen rakenteeseen (kinnerkulmaan) ja hännän kantotapaan.

Pitkäkarvaisen lappalaiskoiran rekisteri avataan 1970-luvulla

1970-luku oli merkittävää aikaa nykyisen lapinkoiran kehittymisen kannalta. Vuonna 1971 avattiin rekisteri pitkäkarvaiselle lappalaiskoiralle, nykyiselle suomenlapinkoiralle. Nykyiset koirat polveutuvat tämän aikakauden lappalaiskoirista. Lapinkoirien jalostusneuvonta aloitettiin vuonna 1973 ja paria vuotta myöhemmin 1975 lapinkoira sai uuden rotumääritelmän.

Tärkeää uudessa määritelmässä oli lapinkoiran arktinen olemus. Koirien koko määriteltiin pienemmäksi kuin kukonharjulaisessa tyypissä, ja hännän tuli kiertyä liikkeessä selän päälle. Lapinkoiran runko määriteltiin hieman korkeuttaan pidemmäksi, mikä teki koirien yleisolemuksesta vahvan. Pään toivottiin olevan voimakaspiirteinen ja lyhytkuonoinen. Ensimmäisiä uuden tyypin merkittäviä uroksia olivat esimerkiksi Kalikkakaula ja Lecibsin Torsti.

Lapinkoiran turkki on runsas ja karhea, ja lapinkoiraharrastajat puhuvatkin ”rössökarvaisesta” koirasta.

Uudessa määritelmässä myös karvapeitteelle vaadittiin yhdenmukaisuutta, vaikka edelleen kaikki värit olivat sallittuja. Turkin tuli olla runsas ja karkea erotuksena lapinporokoiran lyhyehköstä karvapeitteestä. Peitinkarvan piti olla pitkää, karkeaa ja säänkestävää. Lisäksi askellus erotti lappalaiskoirat toisistaan.

Rodun ulkomuodon määrittely on vakiintunut viimeisten 30 vuoden aikana, ja jalostustietoja on kerätty 1980-luvun alusta lähtien. Lapinkoiran nimi muuttui suomenlapinkoiraksi 1993, ja nykyinen rotumääritelmä on vuodelta 1996. Siinä lapinkoiran koko on määritelty hieman pienemmäksi kuin vuoden 1975 määritelmässä. Vuonna 1996 lapinkoira liittyi perinnöllisiä sairauksia ehkäisevään Pevisa-ohjelmaan, ja nykyään lapinkoira kuuluu varsin terveisiin koirarotuihin.

Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsä (2012). Sanna Karppinen. Lappalaiskoirat ry, Kirjakaari, Jyväskylä.