Finska Kennelklubbens Tidskrift nro 2-3, 1.12.1927
Eräänä päivänä äskettäisessä helmikuussa soi puhelimeni ja otettuani kuulotorven kouraani kuului sieltä tuttu ääni:
- Terve, terve, tää on Ravander.
- Terve vaan. Mitäs sulle kuuluu?
- Hyvää vaan! Katsos, minun piti kysyä, että voisitko tulla huomenillalla klo 8 Kämpiin? Juotaisiin siellä lasi teetä.
- No, enhän muista tällä hetkellä muuallekaan lupautuneeni. Mutta mistäs tämä tällainen näin äkillinen teenjuonti kesken kaiken?
- Katsos, meillä on tässä ollut sellainen pieni ajokoirakilpailu, joka nyt pitäisi ratkaista. Tässä syksyllä eräissä illanistujaisissa löimme Bergskaug ja minä vetoa siitä, kumpi tekee paremman vapaasti seisovan ajokoiraveistoksen. Kumpikaan ei ollut siihen saakka edes nähnyt muovailusavea, saatikka pitänyt sitä kädessään. Nyt on kummallakin veistoksensa valmiina, ja vapaasti ne seisovat ja pystyssä pysyvät. Ja nyt olisi arvosteltava, kumpi voiton perii. Sinä siis tulet?
- No, jopa on teillä sisua! Ja kaikenmoiseen riittää teillä aikaa ja innostusta. Mutta ei silti eikä senvuoksi. Kaunistahan se on. Onneksi olkoon! Ja ketäs sinne sitten tulee arvostelijoiksi?
- Ensinnäkin tulee sinne kolme vankkaa ajokoiramiestä, oikeita näyttelytuomareita: Kalle Rikala, Hermonen ja Konsén, yksi kuvanveistäjä: Elfgren, sinä olisit niinkuin julkisen sanan edustaja, ja lisäksi kolme, neljä muuta koirahullua ja asianharrastajaa.
- Onpa siinä jo asiantuntemusta. Täytyyhän sinne sitten laittautua. Harvoinhan tällaiseen tilaisuuteen osuu.
- Tervetuloa!
Astuin seuraavana iltana Kämpin määrättyyn yksityishuoneeseen melkein samaan aikaan kuin molemmat kilpaveikot. Kummallakin oli kainalossa paperikäärö, jonka varovasti asettivat pöydälle, ja molempien suupielissä karehti voitonvarma hymy kuten ainakin ennen ajokoirakilpailuja. Ja sitten kuori kumpikin kääröstään sisällön esille. Eikä siinä muu auttanut kuin tunnustaa, että ajokoiriahan ne olivat, ajokoiraveistoksia noin neljäsosa luonnollista kokoa ja määräyksen mukaan vapaasti seisovia, eikä ollenkaan hullumpia. Kumpikin kilpailijoista oli kaikki tehnyt omin käsin, niin savimuovailun kuin kipsiin valannan ja patinerauksenkin. Ja molemmat kuuluttivat heti:
- Nyt ei tarvitse kenenkään suutansa soukkana pitää. Jokainen saa vapaasti sanoa, mitä sylki suuhun tuo, ja haukkua, minkä ilkeää. Kyllä täällä kestetään, ja kiitollisuudella kaikki vastaanotetaan.
Katseltiin siinä veistoksia puolelta jos toiseltakin, mutta kellään ei ollut vielä halua lausua mielipidettään, varsinkaan kun ei koko ”arvostelulautakunta” ollut vielä koolla. Saatiin siinä ensin vähin erin kuulla luomistyön vaiheista, josta kävi selville, että synnytystuskat olivat olleet vaikeat. Toiselta oli veistos mennyt kolme, neljä kertaa rikki, kerran kymmeniksi palasiksi. Ja pää oli ollut tehtävä toistakymmentä kertaa uudelleen. Ja toinen kuulutti, että:
- Kyllähän tämä muovaileminen muuten helppoa ja mukavaa souvia olisi, kunhan vain saisi nuo rautalangat pysymään peitossa. Mutta ne kun tuppasivat aina törröttämään.
Kuten tunnettua on veistoksen runko tehtävä rautalangoista. Ravander oli muuten ollut ”kaukaa viisas”. Oli nimittäin ottanut kuvan, ennenkuin lähti arvostelutilaisuuteen, sillä olisihan saattanut käydä niinkin, ettei siitä olisi senjälkeen ollut muuta kuin atoomit jäljellä.
Ikävä kyllä ei allekirjoittaneella ollut tilaisuutta jäädä odottamaan palkintotuomareiden työn tulosta. Ettei sitä valmisteltaessa suinkaan sanoja valittu, sen ehdin kuitenkin kuulla. Jälkeenpäin sain läsnäolleilta joitakin verrattain epämääräisiä kilpailuselostuksia. Pääasia oli, että Ravander peri voiton. Veistokset oli arvioitu sekä kynologiselta että taiteelliselta kannalta, ja oikein pisteitä oli annettu. Niiden mukaan oli Ravaderin ”koira” kynologiselta kannalta, koirana arvosteltuna tullut lähelle ensi palkintoa, kun taas Bergskaugin olisi saanut näyttelyssä huonon kolmannen. Sensijaan oli Bergskaugin veistos taideteoksena asetettu edelle kilpailijansa luomusta. Ja päätä siinä oli kovin vaivattu ja järkeä paljon käytetty, ennenkuin tämä pulmallinen ajokoirakilpailu oli saatu ratkaistuksi.
Pakinaan liittyvistä kuvista näkee lukija kilpailleet luonnokset. Lisäksi pari muuta kilpailu-innostuksessa syntynyttä työtä hra Ravanderilta ja kaunis ajokoiranpää konttoripäällikkö S. T. Lehmukselta. Sehän osoittaa jo harvinaista harrastusta ajokoiramiesten keskuudessa kuvanveistoa kohtaan. Mitähän, jos me muutkin maallikot yrittäisimme? Epäilemättä kehittäisi se silmää huomaamaan helpommin koiriemme valo- ja varjopuolia.
Jurkka.
Anton Ravander, vuodesta 1936 lähtien Ravander-Rauas, (1890 – 1972) tuli sittemmin tunnetuksi suomalaisena kuvanveistäjänä, jonka kuuluisimpia töitä ovat kotieläinaiheiset pienoisveistokset. Yli neljänkymmenen vuoden uransa aikana Ravander-Rauas valmisti kipsiin valetut eläinveistokset jokaisesta suomalaisesta kotieläinlajista. Ravander-Rauas lahjoitti 117 kotieläinveistosta käsittävän kokoelman Helsingin yliopiston maatalousmuseoon vuonna 1971 Viikin koetilalla järjestetyssä juhlassa.
Ravander-Rauas oli koulutukseltaan somistaja ja laajempaa huomiota hänen veistoksensa saivat 1950-luvulla hänen ikuistettuaan marsalkka Mannerheimin rajakoira Marskin. Veistoksen kopioita myytiin suuria määriä, ja Ravander-Rauas luovutti osan tuloista hyväntekeväisyyteen sotainvalideille.
Kennelharrastajana Ravander-Rauas muovaili aluksi savesta koiraveistoksia. Maineen kiiriessä häneltä tilattiin opetustarkoituksiin veistokset kaikista suomalaisista kotieläimistä. Veistosten mallina käytettiin kunkin lajin palkintoyksilöitä. Ravander-Rauaksen mukaan vaikeimpia malleja olivat siat. Niille kun ei ollut annettu mitään tapakasvatusta, ja eläimen lajilleen tyypillinen käytös teki veistotyön lähes mahdottomaksi. Kanaveistoksen mallia hän taas kehui ihanteelliseksi, kun se istui lähes hievahtamatta sohvan päällä koko toimenpiteen ajan. Yleensä veistokset valmistettiin 1/6-kokoon, paitsi Olavinlinnan luonnollista kokoa oleva pässiveistos.
Veistoksen valmistuttua siitä otettiin valumuotti, jonka avulla siitä pystyttiin valmistamaan kopioita. Uransa päätteeksi taiteilija särki valumuotit, ja teosten monistaminen päättyi.
Pienoisveistokset olivat suosittuja lahja- ja muistoesineitä onnittelujen yhteydessä. Joinakin vuosina ajokoirapatsaita jaettiin myös suomenajokoirien SM-kisan, Kilvan voittajille.
Anton Ravander-Rauas palkittiin työstään Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1965.
Hans O. Bergskaug puolestaan oli ajokoiraharrastaja ja ajokokeiden palkintotuomari. Hän myös kasvatti Skogens -kennelnimellä ajokoiria, jotka polveutuivat ruotsalaisesta Kopparbergets -suvusta. Koulutukseltaan Bergskaug oli metsänhoitaja.
Lähteet:
Finska Kennelklubbens Tidskrift nro 2-3 1927
Finska Kennelklubin Tidskriftit
Pentti Lyytikäinen: Suomen ajokoirat – ja niiden harrastajat (1961)
Wikipedia