(Otsikkokuva: Gitta Ringwallin sileä- ja karkeakarvaisia kettuterrierin pentuja (noin 1950-luku)).

Vuonna 1932 Gitta Ringwallin äiti Ruth Löfgren vaihtoi vanhan autonsa uuteen. Autokauppaan sisältyi neljä kettuterrierin pentua emoineen, ja näistä pennuista yksi, nimeltään ”Lady Pearl”, jäi Ringwalleille perheen kasvattien kantaemäksi.

Lady Pearlin yhdestä pentueesta Gitta sai omakseen ensimmäisenä syntyneen, Whonny Black Spotiksi nimetyn pennun. Tällä muuten vaalean värisellä koiralla oli selässään yksi musta täplä, ja tämän Ringwallille hyvin rakkaan koiran mukaan nimettiin myöhemmin maineikas kennel Black Spot.

Ensimmäinen pentue kennelnimellä Black Spot syntyi 2.9.1946. Seuraavana vuonna Ringwall aloitti koiriensa esittämisen ja trimmaamisen koiratoiminnan elpyessä sotien jälkeisessä Suomessa. Ensimmäinen näyttelymenestys Helsingin Messuhallissa oli varsin vaatimatonta, sillä aikaisemmin vain kotipihalla oleskelleet koirat jännittivät uutta ympäristöä, eivätkä esiintyneet parhaalla mahdollisella tavalla. Harjoittelu kuitenkin tuotti tulosta, ja vuotta myöhemmin vuonna 1948 Black Spot Winnipeg voitti ensimmäisen Black Spot -kennelin sadoista tulevista CACIBeista.

“Muistan kun joku kysyi: ‘Oletko ollut katsomassa Winnipegin boksia? (…) No menepäs katsomaan!’ Siellä oli se CACIB. Se oli aivan fantastista. (…) Minulla on yli 400 CACIBia, mutta ensimmäinen on minulle kaikkein rakkain.” 

Kaija Unholan kirjasta: Koiraelämää – harrastamisen historiaa (julkaisuvuosi 2009, sitaatti sivulta 123)

Vaikeuksien kautta valioiksi

Gitta Ringwallin näyttelyuran alkuaikoina kettuterriereiltä vaadittiin luolakoetulos muotovalion tittelin saavuttamiseksi. Kokeita järjestettiin maaseudulla, ja niihin osallistuminen oli työlästä muun muassa pitkän etäisyyden vuoksi. Ringwall hankki jopa oman ketun harjoitellakseen luolakokeita varten, mutta Readyksi ristitty kettu tuli niin hyvin toimeen talouden muiden eläinten kanssa, että siitäkin tuli enemmän lemmikki kuin luolakoekettu.

Käyttökoetuloksen vaatimuksesta huolimatta Black Spot -kennel tuotti olemassaolonsa aikana yli 100 valiota. Vuonna 1955 ensimmäisen kerran jaetun Vuoden Voittaja -tittelin Ringwallin kettuterrierit voittivat vuosina 1955–1964 sekä vuosina 1966, 1967 ja 1971. CACIB-voittoja Black Spotille kertyi pitkälti yli 400. Näihin voitokkaisiin koiriin lukeutuu paitsi Ringwallin kasvatteja, myös hänen maahantuomiaan koiria, joista osa oli rotujensa ensimmäisiä edustajia Suomessa. Ringwallilla oli keskeinen rooli walesinterriereiden, beaglejen ja norwichinterriereiden tuomisessa Suomeen. Vuonna 1947 Ringwall oli mukana perustamassa Suomen Terrieriklubia (nyk. Suomen Terrierijärjestö). Hän oli myös aloittamassa Suomen Beaglejärjestön sekä Norwich-, Norfolk- ja Walesinterrierikerhojen toimintaa.

Gitta Ringwall kasvatti uransa aikana satoja pentueita lukuisista eri rodusta. Näiden joukossa oli muun muassa walesinterriereitä, cockerspanieleita, villakoiria, dalmatialaisia, boksereita ja mäyräkoiria. Rakkaus erityisesti kettuterriereihin juonsi juurensa jo Ringwallin lapsuudenkodista, ja norwichinterriereiden pariin Ringwall päätyi haluttuaan kokeilla jotain pienikokoisempaa ja helppohoitoisempaa rotua.

Kaiken perustana terveys 

Gitta Ringwall pyrki jalostustyössään valitsemaan vain terverakenteisia koiria rakenteellisten ongelmien minimoimiseksi. Jokaisesta pentueesta yksi tai useampi pentu jäi Ringwallille itselleen, ja ulkomailta tuoduilla uroksilla hän teetti pentuja eri nartuilla nähdäkseen mitkä linjat sopivat parhaiten yhteen. Ringwall ei kaihtanut läheistenkään sukulinjojen risteyttämistä aika ajoin tuodakseen esille koirien todelliset jalostusominaisuudet. Black Spot –koirat elivät usein pitkäikäisiksi, ja yhdeksi syyksi tälle Ringwall itse arveli ruokavaliota, jonka perustana oli puuro, liha ja kasvikset. 

Periaatteenaan Ringwall piti kohtuullisia pentujen myyntihintoja, sillä kyse oli kuitenkin harrastuksesta. 

Koirien kasvatus tapahtui aina leipätyön ohessa. Korvaamaton apu koirien hoidossa oli Gitan sisko Metha Johansson. Siskokset ostivat vuonna 1955 Espoon Kalliorinteestä talon, jonka tontilla ollut tyhjä kanala muutettiin koirien taloksi. Koirilla oli “talossaan” tuolit, sängyt ja ikkunat. Lisäksi niillä oli suuret tarhat, jossa ne saivat oleskella halutessaan. Siskokset heräsivät aamuisin viideltä hoitaakseen ja ruokkiakseen koirat ennen töihin lähtöä, ja sama urakka oli edessä töiden jälkeen. Siskonsa tavoin koirahullu Metha huolehti Gitan koirista tämän matkustaessa tuomaritehtävissä ja muissa koiratoimissa.

Gitta Ringwall sai myös tunnustusta esimerkillisestä kasvatustyöstään: hänelle myönnettiin ensimmäisten joukossa ansioituneiden kasvattajien Vuolasvirta-palkinto vuonna 1979. Hänet palkittiin ansiokkaasta kenneltyöstään myös Suomen Leijonan Ritarikunnan ansioristillä vuonna 1980, ja seuraavana vuonna Suomen Terrieriklubin historian toisella kasvattajaplaketilla, joka myönnetään niin ikään pitkäaikaisille ja erityisen ansioituneille kasvattajille.

“Olkaa vaativia kasvatustyössänne. Käyttäkää aina niin luonteeltaan kuin rakenteeltaankin terveitä koiria jalostukseen. Muistakaa, että rakenne- ja luonneviat periytyvät aina ennemmin tai myöhemmin.” 

Otsikkokuva: Gitta Ringwallin tuomarityyliä Ruotsissa, noin 1960-luvulla.

Gitta Ringwall sai ulkomuototuomarin oikeudet vuonna 1954. Hän valmistui ensin omalle rodulleen kettuterriereille ja jatkoi muiden terriereiden oikeuksilla ja pikkuhiljaa muihin roturyhmiin, sekä lopulta all-rounderiksi, kaikkien rotujen tuomariksi. Hän arvosteli koiria ahkeraan paitsi Suomessa niin myös muissa Pohjoismaissa ja Euroopassa, aina Australiaa ja Etelä-Afrikkaa myöten.

Arvostelua koirien ehdoilla

Arvostellessaan koiria Gitta Ringwall kiinnitti erityistä huomiota koirien terveeseen rakenteeseen. Hän antoi koirille runsaasti aikaa liikkua kehässä, jotta niiden rakenteelliset ominaisuudet tulivat esille.

”Terveet koirat tulevat paremmiksi ja paremmiksi (liikkuessaan), mutta huonorakenteiset väsyvät pian. Anatomiaa voi siis arvostella parhaiten koiran liikkuessa. Kokonaisuus on tietysti tärkein, mutta koskaan ei voi olla hyvää kokonaisuutta ilman terverakenteisuutta.”

Arvostellessaan hän piti myös tärkeänä koiran oikeanlaista esittämistä: näyttelyhihna tuli pitää riittävän löysällä, jotta koiran liikkeet olisivat vapaat ja sen oikeanlainen ryhti tulisi esille.  Hänen periaatteisiinsa kuului olla jämäkkä, mutta reilu. Hän tiedosti ulkomuototuomarin vastuun ja keskittyikin ainoastaan esitettäviin koiriin. Toisinaan vaati rohkeutta asettaa uudempi tulokas totutun voittajan edelle, mikäli se oli selkeämpi voittaja. Ringwall oli myös tunnettu siitä, että hän käsitteli koiria hellästi ja oli aina hyvin ystävällinen koirien esittäjiä kohtaan.

”Tuomarin on oltava niin koiria kuin ihmisiä kohtaan ystävällinen ja rohkaiseva. Luonteita on koiraihmisilläkin monenlaisia, joku on parempi kestämään häviötä kuin toinen.”

Suosittu tuomari

Ringwall oli pidetty tuomari, joka vietti parhaimmillaan lähes jokaisen viikonlopun touko- ja syyskuun välisenä aikana arvostelutehtävien parissa. Ringwallin matkustaessa hänen koiristaan pitivät huolta nk. kenneltytöt, joista monista on myöhemmin tullut tunnettuja ja menestyneitä kasvattajia.

Koiranäyttelyt muuttuivat runsaasti Gitta Ringwallin 50-vuotisen tuomariuran aikana.  Näyttelysäännöt muuttuivat moneen kertaan, ja arvosteluluokat lisääntyivät ja monipuolistuivat. 1970-luvulle asti maaseutunäyttelyissä saattoi olla 200 ilmoittautunutta koiraa ja Messuhallissa Kennelliiton päänäyttelyssä 500-600 koiraa. Osallistujamäärät ovat tuosta lähes räjähdysmäisesti nousseet: siinä missä Ringwallin uran alkuaikoina tuomareilla saattoi olla arvosteltavanaan vain 30-40 koiraa, nykyään yli 80 koiraa ei ole harvinaista.  Näyttelyiden kasvanut koko vähensi Ringwallin mielestä koiranäyttelyiden kodikkuutta ja lisäsi ”kademieltä” kasvattajien keskuudessa. Hän oli huolissaan myös näyttelyiden kaupallistumisesta, joka puolestaan johtaisi monien rotujen suoranaiseen tehtailuun ja siten ei-toivottujen ja liioiteltujen rakenteellisten piirteiden lisääntymiseen.

Suomen Kennelliitto on myöntänyt Sankarikoiran arvonimiä vuodesta 1997 lähtien. Sankarikoiran arvonimen voi saada koira, joka on toiminnallaan pelastanut yhden tai useamman ihmisen hengen. Sankarikoirat palkitaan vuosittain joulukuussa.

Mikäli Sankarikoiran arvonimi olisi ollut käytössä jo vuonna 1965, olisi tässä Suomen Kuvalehden numerossa (2/1965) esitelty Tessu varmasti ansainnut sellaisen. (klikkaa linkkiä)

Vanhaa kaitafilmimateriaalia Lahdessa järjestetyistä vetokoirakilpailuista. Kaitafilmille ei ole tallennettu ääniraitaa.

Koiramuseon kokoelmiin kuuluva Viljo Savikurjen (1905-1975) Sokerityttö-pienoisveistos on ollut mahdollisesti harjoitelma Mannerheimintien varresta löytyvää todellisen kokoista veistosta varten.

Savikurki veisti todellisen kokoisen patsaan silloisen Suomen Sokerin pääkonttorin edustalle vuonna 1956, pienoisveistoksessa on sama vuosiluku ja signeeraus V.S. Veistos kuvaa sokerinpalaa pystykorvalle tarjoavaa tyttöä.

© Kuvasto 2016

Saki Paatsaman kokoama pointterin luuranko.

Suomen Kennelliitto on saanut kiinalaisen Han-dynastian aikaisen (206 eaa. – 220 jaa.) terrakottakoiran lahjoituksena Kari Järviseltä. Kyseessä on luonnollisen kokoista koiraa esittävä hautaveistos.

Eino Takkunen

1950-luvun alussa Suomen Kennel-liiton Olli Korhonen pisti aluille toimet suomalaisen poroa paimentavan koiran jalostustyölle. Matkoillaan Lapissa hän sai hyvän kuvan silloisesta koirakannasta ja esitti Kennel-liiton julkaisuissa vuonna 1954 havaintonsa ja toimenpide-ehdotuksensa. Jalostustyön alkukohtana voidaan pitää Kemin koiranäyttelyä vuonna 1954. Näyttelyssä Olli Korhonen ja kapteeni Eino Takkunen Inarin Muddusjärveltä tapasivat ja aloittivat yhteistyön.

Korhonen suoritti neljällekymmenelle poromiehelle kyselyn siitä, millainen on lapinporokoira ja sille toivottavat ominaisuudet. Lapissa aloitettiin porokoirakatselmukset, joissa tarkastettiin eri kylien koirat ennen lapinporokoiran rotumerkkien vakiinnuttamista. Yksi Koiramuseon liikkuvan kuvan arkiston aarteista on Eino Takkusen 50-luvun alussa tarkastusmatkoillaan Suomen Kennel-liitolle kuvaama pitkään kateissa ollut kaitafilmi.

Kaitafilmille ei ole tallennettu ääniraitaa.

Lapin sodan (1944-1945) kauhuista huolimatta lappalaiskoirat eivät kadonneet kokonaan. Kennelliitto ja Suomen Kennelklubi aloittivat heti sodan jälkeen koirakantojen kartoituksen, ja lappalaisrotuja alettiin luoda uudelleen Etelä-Suomesta käsin. Alun perin ruotsinkielinen Suomen Kennelklubi otti Ruotsin mallin esimerkikseen ja alkoi koota tietoa lappalaiskoirista. Samalla tavoitteeksi muodostui yhtenäistää niiden ulkomuoto, ja päämääränä oli luoda yksi, yhtenäinen lappalaiskoirarotu.

Vuonna 1945 suomalainen Lapin paimenkoira sai rotumääritelmän, jonka myös Kansainvälinen koiranjalostusliitto (FCI) hyväksyi seuraavana vuonna. Tämä lapinkoiratyyppi tunnetaan nimellä kukonharjulaiset. Rodun jalostuksessa pidettiin ihanteena tuntureiden porokoiria, mutta rodun lähtökoirat eivät olleet lappalaisia työkoiria. Kantakoirat olivat peräisin Pellosta ja Savukosken seudulta, ei tunturialueilta. Rodun taustalla mainitaan olevan esimerkiksi samojedinkoiraa ja karjalankarhukoiraa. Rodun määritelmä oli varsin laaja, eikä siinä tehty selkeää eroa pitkä- tai lyhytkarvaisten koirien välille. Nykyisten suomenlapinkoirien taustalla kukonharjulaista kantaa ei enää ole.

Samaan aikaan kun Kennelklubi saavutti tärkeän virstanpylvään Lapin paimenkoiran rekisteröinnillä, Suomen Kennelliitto jatkoi työtään kehittää sellainen suomalainen koirarotu, joka pystyisi paimentamaan poroja Lapissa. Ruotsinlapinkoira ei soveltunut turkkinsa puolesta työskentelemään pohjoisissa olosuhteissa, ja myös Lapin paimenkoira oli kehittymässä toisenlaiseksi kuin alkuperäiset, Lapissa tavattavat paimenkoirat.

Porokoiran alustava kehitystyö alkoi varsinaisesti 1950-luvulla koirien kartoittamisella ja laskemisella Lapissa. Suomen Kennelliiton silloinen puheenjohtaja, kenraaliluutnantti Olli Korhonen teki poromiesten keskuudessa äärimmäisen tärkeää työtä esimerkiksi haastattelemalla poromiehiä. Näiden reissujen anti oli toteamus, että yhä käytössä olevat paimenkoirat olivat pitkähäntäisiä ja lyhytkarvaisia pystykorvia, niin sanottua menesjärveläistä tyyppiä.

Käytännössä 1950-luvulla kahta eri lappalaiskoirarotua ei kuitenkaan ollut vielä olemassakaan, vaan lappalaiskoirat muodostivat hyvin monimuotoisen alkuperäisrodun. Sen edustajista löytyi niin väritykseltään, rungoltaan kuin karvapeitteeltäänkin erityyppisiä koiria.

Yritys rekisteröidä ja vakiinnuttaa kaksi erityyppistä lappalaiskoirarotua oli 1960-luvulla kova. Työssä koettiin kuitenkin merkittävä takapakki vuonna 1962, kun ruotsinkielinen Suomen Kennelklubi ja suomenkielinen Suomen Kennelliitto yhdistyivät yhdeksi organisaatioksi. Tämä merkitsi sitä, että kaksi erityyppistä lappalaiskoiraryhmää pistettiin yhden ja saman rekisterin alle. Pitkäkarvaiset, Etelä-Suomessa jalostetut kukonharjulaiset ja vuosien 1959–61 Lapin-tarkastusretkillä löydetyt lyhytkarvaiset paimenkoirat, menesjärveläiset, saivat virallisesti sekoittua keskenään.

Lapinporokoira saa 1960-luvulla oman rotumääritelmän

Ongelmiin havahduttiin kuitenkin nopeasti, ja vuonna 1966 rekisterit erotettiin jälleen toisistaan. Menesjärveläisinä tunnetut koirat saivat ensimmäisen oman rotumääritelmän 1967, ja rodun nimeksi annettiin lapinporokoira. Samoihin aikoihin Lapin paimenkoiran nimi vaihtui lapinkoiraksi. Lapinkoira edusti suhteellisen neliömäistä koiratyyppiä, jolla oli komea, paksu turkki ja seurallinen, rauhallinen luonne. Sitä ei ollut pitkän turkin vuoksi aivan yhtä hyvä käyttää lumisessa maastossa kuin porokoiraa, mutta seura- ja harrastuskoirana se sai alusta lähtien suurta kannatusta.

Ensimmäistä rotumääritelmää muokattiin 1970-luvulla. Vuosikymmenessä ensimmäisen rotumääritelmän menesjärveläinen tyyppi (ks. infolaatikko) oli levinnyt Inarista Länsi-Lappiin. Samalla ongelmaksi oli muodostunut ulkonäköön keskittyminen käyttöominaisuuksien kustannuksella. Moni erinomainen porokoira jäi väri- tai ulkomuotokriteerien takia virallisen rotumääritelmän ulkopuolelle.

Porokoiran karvapeite on karkeaa ja tiheää, ja kaksikerroksinen turkki suojaa tehokkaasti kylmältä ja kosteudelta. Porokoira pärjää helposti jopa umpihangessa. Turkista käytetään nimeä ”närpiäkarvainen”.

1974 tehtiin porokoiratutkimus, jossa jalostusta pyrittiin saamaan oikeille urille. Tutkimus paljasti, että nuorissa koirissa oli hälyttävän vähän aitoja paimenkoiria, ja sekarotuisten määrä oli kasvussa. Ongelmallisinta oli löytää hyviä narttuja. Ratkaisuna nähtiin koiratarhat, joissa molempia sukupuolia voitiin jalostaa tasapuolisesti, sekä yksityiset koiraperheet, jotka ottivat vastuulleen narttujen kasvatuksen. Narttuja voitiin hyvin kasvattaa myös poronhoitoalueen ulkopuolella.

Vielä 1970-luvullakin Lapista löytyi useita erilaisia porokoiratyyppejä, joita vanhan polven poromiehet arvostivat. Menesjärveläinen tyyppi oli vain yksi monista. Erityisen hyvä tilanne oli Käsivarren Lapissa, jossa paimennuskulttuuri oli säilynyt moottorikelkkojen tultuakin. Syynä oli, että koirat pitivät porot tehokkaasti rajan omalla puolella.

Vaikka rodut oli erotettu toisistaan, vielä 1970-luvullakaan kahden rodun ulkomuodossa ei aina nähty selkeää eroa. Pelkkä turkin pituus oli hankala ominaisuus, koska molempiin rotuihin syntyi sekä pitkä- että lyhytkarvaisia koiria, jopa saman pentueen sisällä. Siksi huomiota alettiin kiinnittää 1980-luvulla yhä enemmän koirien rungon mittasuhteisiin, raajojen rakenteeseen (kinnerkulmaan) ja hännän kantotapaan.

Pitkäkarvaisen lappalaiskoiran rekisteri avataan 1970-luvulla

1970-luku oli merkittävää aikaa nykyisen lapinkoiran kehittymisen kannalta. Vuonna 1971 avattiin rekisteri pitkäkarvaiselle lappalaiskoiralle, nykyiselle suomenlapinkoiralle. Nykyiset koirat polveutuvat tämän aikakauden lappalaiskoirista. Lapinkoirien jalostusneuvonta aloitettiin vuonna 1973 ja paria vuotta myöhemmin 1975 lapinkoira sai uuden rotumääritelmän.

Tärkeää uudessa määritelmässä oli lapinkoiran arktinen olemus. Koirien koko määriteltiin pienemmäksi kuin kukonharjulaisessa tyypissä, ja hännän tuli kiertyä liikkeessä selän päälle. Lapinkoiran runko määriteltiin hieman korkeuttaan pidemmäksi, mikä teki koirien yleisolemuksesta vahvan. Pään toivottiin olevan voimakaspiirteinen ja lyhytkuonoinen. Ensimmäisiä uuden tyypin merkittäviä uroksia olivat esimerkiksi Kalikkakaula ja Lecibsin Torsti.

Lapinkoiran turkki on runsas ja karhea, ja lapinkoiraharrastajat puhuvatkin ”rössökarvaisesta” koirasta.

Uudessa määritelmässä myös karvapeitteelle vaadittiin yhdenmukaisuutta, vaikka edelleen kaikki värit olivat sallittuja. Turkin tuli olla runsas ja karkea erotuksena lapinporokoiran lyhyehköstä karvapeitteestä. Peitinkarvan piti olla pitkää, karkeaa ja säänkestävää. Lisäksi askellus erotti lappalaiskoirat toisistaan.

Rodun ulkomuodon määrittely on vakiintunut viimeisten 30 vuoden aikana, ja jalostustietoja on kerätty 1980-luvun alusta lähtien. Lapinkoiran nimi muuttui suomenlapinkoiraksi 1993, ja nykyinen rotumääritelmä on vuodelta 1996. Siinä lapinkoiran koko on määritelty hieman pienemmäksi kuin vuoden 1975 määritelmässä. Vuonna 1996 lapinkoira liittyi perinnöllisiä sairauksia ehkäisevään Pevisa-ohjelmaan, ja nykyään lapinkoira kuuluu varsin terveisiin koirarotuihin.

Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsä (2012). Sanna Karppinen. Lappalaiskoirat ry, Kirjakaari, Jyväskylä.

Suurporonhoito kehittyi Suomessa täyteen mittaansa 1700-luvulla. Samalla peuranpyyntikulttuuri väheni. 1600–1700-lukujen taite onkin selvä rajapyykki metsästävän ja paimentavan lappalaiskoiran välillä. Metsästyskoiran piti sopeutua uuteen tehtäväänsä poropaimenena.

1700-luvun kuluessa metsäsaamelaisten pienporonhoito muuntui monin paikoin ympärivuotiseksi porosaamelaisten paimentolaisporonhoidoksi. Porotokkien koot kasvoivat, ja ihmisten työmäärä lisääntyi. Koirien määrä ja arvo kohosivat, koska ihmiset eivät pärjänneet ilman nelijalkaisia apureitaan.

Koiria alettiin pitää saamelaisperheiden tärkeimpänä omaisuutena. Hyvästä porokoirasta sai pulittaa suuria rahasummia, ja perheen arvo ja asema mitattiin yhtä lailla porojen kuin porokoirienkin määrässä. Ympärivuotinen poropaimennus on nykyään tyypillisintä Länsi-Lapille ja Käsivarren Lapille.

Monenlaisia paimentavia koiria

Poronhoitoalue ulottui jo 1800-luvulla hyvin laajalle alueelle halki pohjoisen Skandinavian ja Kuolan niemimaan. Kulttuurit, kansat ja elinkeinot vaihtelivat, mutta poronhoito oli vallitseva tapa saada ruoka perheen pöytään. Kaikki poronhoitoalueen koirat olivat arktisia pystykorvia, mutta niiden ulkonäkö ja paimennustavat vaihtelivat suuresti.

Lappalaiskoirien tärkein tehtävä oli auttaa vahtimaan ja siirtämään suuria porotokkia vuodenaikojen mukaan eri laidunmaille. Paimennus- ja vartiointitehtävät vaihtelivat ja vaativat koirilta rohkeutta, yhteistyökykyä ja itsenäisyyttä. Koiran piti pystyä työskentelemään ilman omistajansa jatkuvaa ohjausta laajoilla tunturimailla.

Kun suuria porotokkia siirreltiin alueelta toiselle, eri paimennuskulttuurien koirat sekoittuivat toisiinsa. Joissain paikoin korostettiin haukkumalla paimentamista, toisaalla taas muita tapoja. Koirat saivat lisääntyä keskenään vapaasti, ja Lapin työkoirakanta oli elinvoimainen ja monimuotoinen. Tietyistä roduista ei kuitenkaan voinut puhua.

Koirannimiluetteloissa mainittiin lapin paimenkoirat ensimmäisen kerran vuonna 1891.

Lappalaisalue laajeni Suomen sisällä, ja osittain tästä syystä järjestäytynyt kansallinen kenneltoiminta alkoi 1800-luvun loppupuolella. Näihin aikoihin alettiin julkaista niin sanottuja koirannimiluetteloita. Ensimmäinen suomalainen koiranäyttely pidettiin vuonna 1892, ja lappalaiskoiria oli mukana Lapin paimenkoirien, lapinkoirien ja porokoirien nimillä. Samoja koiria saatettiin kutsua jopa suomalaisiksi, haukkuviksi lintukoiriksi, vaikka lintukoirista jalostettiinkin ajan kanssa aivan oma rotunsa, suomenpystykorva.

Vaikka alkukantaiset koirat kiinnostivat yhteiskunnallisesti monia ryhmiä, varsinaista jalostustoimintaa ei vielä ollut. Erilaisia lappalaisrotuja ei eroteltu toinen toisistaan, ja päähuomio keskittyi suomenpystykorvan kehittämiseen. Yleinen kiinnostus pohjoisia seutuja ja erämaita kohtaan sai liikkeelle Etelä-Suomesta saapuneet metsästäjät, ja he toivat mukanaan Lappiin omat metsästyskoiransa. Ne sekoittuivat poroja paimentaviin koiriin.

Kukoistuksesta sota-aikoihin

1900-luvulle tultaessa tunturipeura ja metsäpeura olivat käytännössä hävinneet Suomen alueelta. Metsästykseltä säästyneet peurat sulautuivat poroihin, ja 1900-luvun alkupuolta pidetään porotalouden kulta-aikana. Lappalaiskoiria oli monennäköisiä, ja niiden asema oli vankka. Koirat kevensivät ihmisten työtaakkaa ja mahdollistivat yhä suurempien porotokkien pitämisen. Koirat pystyivät hallitsemaan poroja yhtä taitavasti avoimessa maastossa, lumikinoksissa kuin tiheissä tunturikoivikoissakin.

1930-luvulla Etelä-Suomessa tiedetään olleen koiria, joita kutsuttiin lapinpystykorviksi ja lapinpaimenkoiriksi. Kiinnostus alkuperäistä, kotimaista paimenkoirarotua kohtaan kasvoi, ja lappalaiskoiria tavattiin myös muissa tehtävissä kuin poropaimenina. Poronhoitoalueen eteläosissa koirat ajoivat esimerkiksi peltoporoja pois ihmisten puutarhoista ja laidunmailta. Kaikkein alkuperäisimpänä koiratyyppinä pidettiin Enontekiön tunturilappalaisten poropaimenkoiria.

Ruotsalaiset rekisteröivät oman lapinkoiransa 1930-luvun puolivälissä, ja sama päämäärä oli suomalaisilla kenneljärjestöillä. Suomessa haluttiin kuitenkin välttää ruotsalaisten virheet. Ruotsinlapinkoiralla ei ollut juuri mitään tekemistä Pohjois-Ruotsin perinteisten paimenkoirien kanssa. Rotu oli luotu etelässä eikä se enää täyttänyt työkoiran vaatimuksia.

Käytännön elämään suomalaisten lappalaiskoirien jalostustavoitteet eivät ehtineet vaikuttaa, kun syttyi toinen maailmansota. Sen jälkimainingeissa käyty Lapin sota (1944–1945) teki lähes täydellisesti lopun lappalaisesta koirakannasta. Koiria ei saanut ottaa mukaa Etelä-Suomeen lähteneisiin evakkojuniin, ja niitä mieluummin ammuttiin kuin jätettiin sodan jalkoihin. Alkuperäisiä porokoiria säilyi vain syrjäisissä erämaakylissä ja kaukana sodan melskeistä.

Lähde: Lappalaiskoirat – iloisesti läsnä (2012). Lappalaiskoirat ry. Kirjakaari, Jyväskylä.
Pääkuva: Johan Tirén (1853-1911). Samepojke leker med sin hund. Valmistusvuosi tuntematon.