Hirvikokeiden sääntöuudistus ja Hirvenhaukut-otteluiden aloittaminen olivat merkittäviä etappeja karjalankarhukoiran kehitykselle. Rodun käyttö hirvenmetsästykseen ja osallistuminen kokeisiin lisääntyi huolimatta siitä, että rekisteröintimäärät kävivät alhaisina 1960-luvun puolivälissä. Myös esimerkillisiä käyttöominaisuuksia osoittaneet yksilöt kuten Pete ja Ruotsin-Murri mursivat ennakkokäsityksiä huonoista hirvityöskentelijöistä.

Suomen Pystykorvajärjestön johtokunta päätti vuonna 1956 uudistaa hirvikoesäännöt palvelemaan paremmin käyttökoirajalostusta sekä lisäämään koeaktiivisuutta, jotta saataisiin kipeästi kaivattua tietoa jalostuskarsintaan. Tehtävä vastuutettiin Ahto Virrankoskelle ja valmista syntyi vuosikokoukseen 1957 hyväksyttäväksi. Rikhard Sotamaa esitti Kennelliiton edustajistolle 13.4.1956 Hirvenhaukut-ottelun käynnistämistä karjalankarhukoirille, mutta esitys jäi pöydälle. Heikki Kirra jatkoi asiaa tekemällä kirjallisen esityksen Suomen Pystykorvajärjestön vuosikokoukselle 1957 muodossa, joka koski kaikkia pohjoismaisia hirvikoirarotuja. Esitys hyväksyttiin varauksin ja annettiin johtokunnalle jatkokehitettäväksi.

Pystykorvajärjestön puheenjohtaja Jaakko Simonlinnan johdolla Kirran aloite muuttui koskemaan karjalankarhukoiraa ja kotimaisen hirvikoiran kehittämistä. Antti Tanttu ja Rikhard Sotamaa linjasivat kisan tavoitteet ja toteutuksen vahvasti jalostuksellisiksi. Kennelliiton edustajiston kokous hyväksyi karjalankarhukoirien Hirvenhaukut-ottelusäännöt 11.5.1957 ja ensimmäinen kilpailu pidettiin jo samana vuonna 9.-10. marraskuuta Huittisissa. Ensimmäinen Hirvikuningas oli Heikki Kirran Panu (5031 A).

Karhukoiran hirvenhaukkukyvyt ja niiden periytyminen – Tantun aineistonäyttö

Luodakseen pohjaa karhukoiran hirvenhaukkuominaisuuksien kehittämiselle, professori Antti Tanttu tutki vuosina 1945–1958 kaikki hirvikokeissa palkitut karhukoirat, niiden koesuoritukset ja sukutaulut selvittääkseen, voidaanko kyseisen aineiston perusteella tehdä puolueettomia päätelmiä koirien hirvenhaukkukyvyistä ja niiden periytymisestä.

Karhukoirat olivat haukkuneet palkintotuloksia hirvikokeissa vuosina 1945–1958 119 kertaa. Tuloksia oli 63:lla eri koiralla, joista 23:lla oli useita palkintosijoja. Vaativia ykkösen tuloksia oli 30 koiralla. Tällä tilastoselvityksellä Tanttu totesi yksiselitteisesti kumoavansa voimistuneen käsityksen ettei karhukoirasta olisi hirvikoiraksi. Selvittääkseen hirvenhaukkuominaisuuksien periytymistä, Tanttu myös rakensi sukutaulut kaikille 63 koepalkitulle koiralle selvittääkseen hirvenhaukkuominaisuuksien periytymistä. Tutkimuksensa yhteenvedossa Tanttu totesi, että Antti Herralan kanta-Jepen vaikutus puuttui vain kahdeksan koepalkitun koiran sukutaulusta. Jepeltä ei tietenkään koesuoritusta löytynyt, mutta vahvana todistusaineistona voitaneen pitää oikeuden päätöstä, jolla Jeppe tuomittiin kuolemaan hyvän hirvenhaukkukykynsä vuoksi. Sen katsottiin olevan vaaraksi ”valtion karjalle”.

Kanta-Jepen lisäksi hirvenhaukkukykyyn vaikuttaneita uroksia olivat Jepen poika, mallikoira Töpö ja sen pojat Kiho-Tuisku, Kiho-Myrsky, Kiho-Hiisi, Herjan Teppo ja Herjan Nalle tai joku Töpön täysveljen Mötön pojista. Useimmissa sukutauluissa koirat esiintyivät monta kertaa, olihan pienestä koiramäärästä lähdettäessä jouduttu tekemään tiukkaa sukusiitosta. Viljo Kivikon Selki esiintyi 44 palkitun koiran sukutaulussa, Tuusik 36:n, ensimmäinen kaksoisvalio Kyttä 24:n ja etelä- aunukselainen, umpimusta Mischa 14 koiran. Selkin ja Saidan poika Prokko (11104/X) nuoresta iästään huolimatta oli jo 10 koepalkitun koiran taustalla (mm. Santtu 4386/56 J, om. A. Ahola).

Tutkimukselleen asettamaa tavoitetta, puolueettomia päätelmiä koirien hirvenhaukkukyvyn periytymisestä, Tanttu ei katsonut voivansa tehdä aineiston epätasaisen jakauman vuoksi, mutta totesi:

”Karhukoirissa on onnistuttu säilyttämään ammoisista ajoista perintönä kulkeneet hirvenhaukkuhalut ja -kyvyt. 1940-luvun tulokkaat, joita on yhdistetty vanhaan kantaan, ovat siihen sopeutuneet niin, että tuloksena on ollut metsästystaipumusten ilmeneminen jälkeläisissä yleisenä.”

Tuloksissa oli nähtävissä, että kuusi Selkin, neljä Kytän, kolme Prokon ja kaksi Tuusikin ensipolven jälkeläistä oli jo palkittujen joukossa.

Täydenpäivän pelikoira Pete

Oulun Vallinkorvan metsäkoululla pidettyyn Hirvenhaukut-otteluun 1959 ilmestyi kaksivuotias, kolmivärinen uros Pete (1190/57) ohjaimissaan rajakorpien suurriistametsien mies Heimo Rautava Ilomantsista. Pete haukkui ensiyrittämällä itsensä Hirvikuninkaaksi ja raivasi tiensä kaikkiaan viisi kertaa Hirvenhaukut-otteluun. Se haukkui VL 1 -tuloksen kaikkiaan 13 kertaa ja kumosi vallinneita käsityksiä siitä, ettei karhukoirasta olisi täydenpäivän haukkujaksi.

Vallinkorvassa Hirvikuninkuuden tuoneissa töissä vuonna 1959 päivä tosin jäi vajaaksi tuomarin päätöksellä. Pete haki tunnin ja 5 minuuttia, kunnes löytö tapahtui klo 9.25. Haukku oli aluksi osin kiinteää seisontaa, osin siirtyvää. Päätuomarina toiminut Helge Saarikoski pääsi 9.59 koiran omistajan kanssa näköetäisyydelle haukusta ja teki havainnon Petestä houkuttelemassa perässään hirveä kohti ryhmää. Se eteni takaperin hirveä johdattaen ja haukkui rauhallisesti hirveä turpaan. Kisapari tuli 40 metrin päähän ryhmästä, jäi siihen kiinteään seisontahaukkuun, jolloin oppaana toiminut Visuri pyysi lupaa saada ampua hirvi. Päätuomari kuitenkin katsoi, että vasta kahden tunnin seisontahaukun jälkeen laukaus olisi ajankohtainen. Klo 11.30 lupa tuli ja paukku tehtiin, mutta se meni ohi. Hirvi ja Pete lähtivät rajulle karkolle, jota ryhmä jäljitti kuusi kilometriä havaitsematta ainuttakaan verijälkeä matkalla. Pete tuli yhteydenotolle 13.15, jolloin se tuomarin päätöksellä kytkettiin ja seuraaminen sekä koe lopetettiin.

Pete oli erinomainen pyyntikoira ja myös karhunhaukkuja päällekäyvän luonteensa johdosta. Se periytti hyvin käyttöominaisuuksiaan. Osoituksena tästä on, että jo vuoteen 1968 mennessä Peten neljä poikaa osallistuivat Hirvenhaukut-otteluun eri lohkoilta. Idän Veikko Mielosen Usvan Sissistä (3146/61) tuli kaksinkertainen Hirvikuningas ja muut Kuninkuushaukku-kävijät olivat Töpö Syti idästä, Usvan Peku etelästä ja Prikku lännestä.

Ruotsin Murri – Suomen karhukoirahistorian hinnakkain koira

Heikki Jerosella Karijoella oli jo nuorena lupaava jeppeläinen töpö uros Murri (2617/55 H). Seitsenkuisena sille kaadettiin ensimmäiset kaksi hirveä. Miehen luottoa koiraansa kuvaa se, että tullessaan Murrin kanssa ensimmäisiin hirvikokeisiinsa Laihialle, ilmoitti Jeronen haukuttavansa samana päivänä peräkkäin sekä avo- että voittajaluokan tulokset. Ja näin olisi tehty, jos säännöt olisivat sen sallineet. Koira oli ulkomuodollisesti sertin tasoa ja kaksoisvalioainesta, niinpä rahamiehet olivat siitä erittäin kiinnostuneita.

Kun Murri myytiin kolmevuotiaana Ruotsiin J. Blomin maailman suurimmaksi mainittuun av Jobs-karhukoirakenneliin, josta oli myyty 1959 vuoden alkuun mennessä 1026 karjalankarhukoiran pentua, oli sille ehditty kaataa 33 hirveä. Koira oli todettu lahjakkaaksi hirvenseisottajaksi. Jalostusneuvojana toiminut Lauri Vuolasvirta teki kaikkensa, että Suomesta olisi löytynyt ostaja Murrille, eikä jalostustyö olisi menettänyt arvokasta huippuluokan urosta Taalainmaalle, mutta Blomin koirasta maksamalla hinnalla suomalainen maanviljelijä pystyi ostamaan tilalleen tarvitun traktorin kaikilla maataloustyövälineillä. Murri päätyi av Jobs-kennelin siitoskoiraksi. Kun Vuolasvirta kävi sitä Taalainmaalla katsomassa 1959, oli hyvin hoidetussa kennelissä 30 karhukoiranarttua, joita ei käytetty metsästykseen. Vierailuhetkellä kuudella nartulla oli pentueet Murrin kanssa. Vaikka Murrista itsestään tuli myös Ruotsin kaksoisvalio, jäi sen jalostusnäyttö Ruotsissa heikoksi. Siellä kun käytön painopiste oli haluttujen komeiden kartanokoirien tuottamisessa. Murrin menetys jäi kaivelemaan suomalaisia mustan käyttökoiran miesten mieliä, niinpä Eero Peiponen Peiron kennelistä kävi ostamassa Murrin takaisin 1960 vaihtamalla sen kuvankauniiseen kaksoisvalioon, Kuninkuushaukkujen 1958 kävijään Jepen Jeriin. Murria käytettiin merkittävästi Suomessa sen jälkeen siitokseen ja vielä vanhanakin se oli hyvä hirvenhaukkuja.

Pääkuvassa kantakoiramme Selki (vas.), Saida (oik.) ja keskellä niiden poika Ontro.

Kirjoitus on katkelma Eila Lautasen Suomen Pystykorvajärjestö – Finska Spetsklubben ry:n 80-vuotisjuhlahistoriikkiin kirjoittamista historiateksteistä. Historiikki julkaistiin vuonna 2018.

Verkkonäyttelyn kuvat ovat Suomen Kennelsäätiön ja Suomen Metsästysmuseon kokoelmista.

Kysyttäessä Tommilta, Missin isännältä, Missin saavutettua kaiken saavutettavissa olevan, mikä teki Missistä Missin, tuli vastaus kuin tykin suusta: ”älykkyys ja tietenkin taustalla oleva vahva riistavietti”.

Marraskuun viidentenä päivänä 2006 syntyi Aulis Ahon Kuohukorven kenneliin Kokkolassa Härkä-puron Emilialle (FIN22041/01) yhdeksän karhukoiran pentue, jonka isänä oli kaksoisvalio Peräsalon Pete (FIN39798/01). Kuohukorpelaisten kasvatuksessa huomio kiinnitetään toimiviin narttuihin, joita tulee sukupuussa olla vähintään viisi sukupolvea katkeamattomana ketjuna. Karhua haukkuvien urosten käyttö vahvistaa jälkeläisten tervepäisyyttä ja luonteen vahvuutta. ”Jos koira haukkuu karhua, haukkuu se myös hirveä”, on Auliksen näkemys.

Samanaikaisesti Tommi Ruokosuo Anjalasta oli suomenpystykorva – ja hirvenmetsästystaustaansa perustuen päättänyt ottaa ensimmäiseksi hirvikoirakseen karjalankarhukoiran ja otti yhteyttä rodun pentuneuvontaan. Jorma Tahkola kokemukseensa pohjautuen tilanteen kuunneltuaan ohjasi Tommin ottamaan yhteyden Aulis Ahoon. Aulis puolestaan suositteli Tommille ensimmäiseksi karhukoiraksi narttua, niinpä Kuohukorven Missi 23.1.2007 rekisteröitiin Tommi Ruokosuon koiraksi.

Aukotonta luottamusta

Moni asia Missin pentueaikana loksahti luonnostaan paikalleen. Tommin ollessa kolmivuorotyössä pennun haku siirtyi vähän myöhemmäksi, kunnes oli pitkä vapaa ja aikaa olla täysipäiväisesti pennun kanssa sen ensiajat kotona. Pennun tullessa talvella, tarhat olivat rakentamatta ja Missi vietti paljon aikaansa ihmisten kanssa sisällä. Tämä kaikki leimasi miehen ja koiran yhteen heti alusta ja loi pohjan saumattomalle yhteistyölle sekä luottamukselle. Toki muutama sohva meni uusiksi uuden perheenjäsenen hakiessa rajojaan. Tottelevaisuuden opettelu päivittäin kuului Missin pentuarkeen. Luoksetuloa pyydettäessä älykkäälle pennulle tuli heti selväksi, että on mentävä, kun pyydetään. Säntillisyys tässä kuin muussakin opetettavassa on oltava poikkeuksetonta, silloin koiralla on selkeä ja turvallinen olla elinympäristössään. Se tietää, mitä siltä odotetaan. Päivittäinen tarhaan meno ja poistulo hoidettiin ilman hihnaa.

Saavutettu toimivuus oli nähtävissä myöhemmin muun muassa arvo-otteluiden palkintojen jaoissa, joissa Missi, huolimatta palkittavista kanssakilpailijoista ja runsaslukuisesta kisayleisöstä, esiintyi Tommin ohjauksessa irrallaan lukien isännän toiveet. Molempien luottamus toisiinsa oli aukotonta ja välit viimeisen päälle kunnossa.

Ilmiömäinen tottelevaisuus ja ohjattavuus

Tommin näkemyksen mukaan tottelevaisuustreenit tulee tehdä muualla kuin metsässä ja pentukoiralla tottelevaisuus pitää olla ennen metsässä ensimmäistä luokse pyytämistä sillä tasolla, että ohjaaja on 100 % varma onnistumisesta. Mieluummin jätettävä siihen saakka pyytämättä, sillä yksikään pyynnön tottelematta jättäminen on koiran ajatuksissa tulkittavissa niin, ettei sen niin ole väliä pusikoissa totella. Tottelevaisuutta on myös pidettävä jatkuvasti yllä harjoittamalla sitä päivittäisessä yhteiselossa.

Pentuna tehty työ tuotti hedelmää Missin uran 67 hirvikokeessa: aina kun hirvet löytyivät, oli odotettavissa koepöytäkirjaan täydet pisteet yhteistyöstä. Missin kohdalla tottelevaisuus oli muutoinkin viety huippuunsa. Kun koiran vihelsi erän lopuksi pois, ei sitä metsässäkään tarvinnut kytkeä – se seurasi isäntäänsä autolle irrallaan. Vuonna 2012 Kaavilla Kuninkuushaukuissa Missin tuomarina toimineeseen Jarno Heikkiseen teki lähtemättömän vaikutuksen, kun paikannin alkoi näyttää kaukana etenevän koiran kääntyvän kohti ei toivottua kotieläintilaa, Tommi viheltämällä ohjasi koiran toiseen suuntaan.

Saman tiedetään tapahtuneen myös vuoden 2013 Posion Kuninkuushaukuissa Missin edetessä kohti kuusamolaista porotilaa. Kiimingin Ystävyysottelussa tiettävästi vislaus toimi reilusta 900 metristä. Missin porohommasta ”pois opastus”, on oiva osoitus sekä koiran että miehen viisaudesta. Koira nuorempana seurasi vähintään riittävästi myös poroja. Tommi aina sille oli asiasta huomauttanut heti tilanteessa riittävän kuuluvalla äänellä, mutta ei: kun seuraava irtilasku koitti ja sattui porot eteen, niin taas mentiin!

Kerran Tommi seurasi gepsistä Missiä arvellen poron olevan edessä ja huomasi parivaljakon tulevan päin. Mies jäi odottelemaan hiljaa paikalleen ja porohan hölkkäsi ihan vierestä. Hetken päästä tuli Missi perässä ja mukavaa vaikutti olevan. Koira kuitenkin huomasi miehen, pysähtyi ja katsoi, mitä äijä tuumaa. Tommi kysyi rauhallisella äänellä: ”meinaakko tosissas mennä poron perään?” Missi kävi isäntänsä luona saaden taputuksen kylkeen ja ohjastuksen metsään samoihin suuntiin mihin porokin oli mennyt. Hetken päästä alkoi hirvihaukku ja tämän jälkeen Missi ei ajanut poroa. Äänen korotus ei ollut toiminut, mutta nätisti kun kysyi, että meinaatko tosissasi, porojen ajelu loppui. Tommi ja Missi ovat romuttaneet täysin sen pinttyneen käsityksen, että liika ”tapojen” opettamien on pois koiran riistatyöstä.

Tommi kokee koiransa varhaiskypsyyden kärsineen ohjaajan kokemattomuudesta ja Missin joutuneen etenemään itse. Mies ei myöskään mielestään osannut viedä pentua oikeisiin paikkoihin eli hirvien luontaisille oleskelualueille. Ensimmäisenä syksynä 2007 ei haukkua hirville kuultu, vaikka todisteellisesti paikantimen mukaan lumijäljellä pentu oli päivän hirvillä. Se vain vartioi viiden hirven laumaa ja hengaili mukana. Kävi välillä Tommin luona ja palasi takaisin vartioimaan. Annetun karkonkin koira otti kiinni, mutta äänen ääntä ei vain päästänyt. Tässä tilanteessa kokeneen kasvattajan vankkumaton tuki oli tarpeen: ”se on kiinnostuksensa hirvelle näyttänyt – kyllä se ääni sieltä tulee, varrohan ensi syksyyn…”

Syksyllä 2008 Missin ollessa 1v ja 10 kk oli sillä tutka päällä, kun Tommi oli poikansa kanssa eräretkellä makkaraa paistamassa. Missi touhuili ympäriinsä ja yht’äkkiä pärähti ilmoille haukkusarja. Tommi siinä pojalleen ihmettelemään, oliko se meidän koira? Olihan se, sillä parin lisähaukkusarjan jälkeen Missi tuli päin lehmän ja vasan kanssa, jotka sai pysähtymään noin puolen kilometrin päähän. Sitten ääntä alkoi tulla: ensimmäinen seisonta kesti kaksi tuntia, minkä jälkeen Tommi pyysi Missin luokse ja antoi karkon. Pysäytys onnistui ja uusintahaukkua kesti reilut kaksi tuntia, jolloin toinen yhteydenotto pyynnöstä ja karkko. Viiden tunnin kohdalla Missi tuli viheltämällä pois työmaalta ja lähdettiin kotiin mieli odotuksia täynnä.

Missin koeura – viisi Hirvikuninkuutta ja kaksi 100 pisteen tulosta

Ensimmäisen kokeensa Missi haukkui 31.12.2008 (HIRV 1, 87.5 p) ja viimeisen 15.12.2017 (HIRV 1 76.5p). Juha Pilli, Tommin hirviporukan silloinen päällikkö ja kokenut harmaakoiramies, näki Missin töitä ja yllytti parivaljakon kokeeseen. Madalsipa vielä kokemattoman koiramiehen kynnystä lähteä kelloa vastaan järjestämällä koko ensimmäisen koepäivän. Hommasi toisen tuomarin ja lähti itse toiseksi. Oikeaa hirvikoiramiestyötä, jossa rotu on sivuseikka.

Missin kymmenen vuoden koeura pitää sisällään 67 lähtöä, joista merkittävimmät tulokset ovat viisi Hirvikuninkuutta vuosina 2010, 2012, 2013, 2014 ja 2015. Vuoden 2014 voitto tuli täydellä sadan pisteen tuloksella. Toisena päivänä kyseisessä Hirvenhaukut-ottelussa saatiin vahva näyttö myös koiran sitkeydestä seurata ylituomari Heikki Länsimäen annettua niin sanotun ylituomarikarkon, jota Missi seurasi 23,5 kilometriä saaden sen lopulta kiinni, viisi minuuttia erän päätyttyä. Tulos kuitenkin HIRV 1 79.5 pistettä.

Toiset täydet 100 pistettä Missi työskenteli 9.10.2013. Ensimmäisen Hirvikuningatar-tittelinsä koira haukkui vuonna 2010 ja toisen 2011. Pohjoismainen HIRV-Maaotteluvoitto heltisi vuonna 2014 ja karhukoirarodun kannalta merkittävä on Missin uran viimeinen arvokisavoitto kymmenvuotiaana vuoden 2016 Seniorihaukuista 95 pisteen tuloksella.

Missi on niin Kansainvälinen, Pohjoismaiden, Suomen, Ruotsin kuin Norjankin käyttövalio. Se on yhdessä Tommin kanssa näkyvästi edistänyt karjalankarhukoiran nousua rotuna niin koti-Suomessa kuin ulkomailla. Koiralla on hyväksytysti suoritettuina niin HIRV-J kuin KARH 1-tulos sekä Idän sitkeä suurriistakoira -kisa, jossa sen työskentelyaika oli yhdeksän tuntia ja 54 minuuttia.

Hirvenmetsästyksen salliminen suojelutoimien jälkeen taas vuonna 1933 mahdollisti testata koiria, joilla oli kiinnostus hirveen. Aluksi oli vain pari koetta vuodessa, joten jalostusaineksen testaus oli merkitykseltään hyvin vähäistä. Alkuinnostus 1946 roduksi muodostettuun karhukoiraan oli kova, mutta 1950-luvun lopulla se alkoi hiipua koettujen pettymysten myötä. Hyviksi hirvikoiriksi luokiteltavia kannasta oli vain vähän. Koirien testaaminen oli hidasta koetoiminnan ja kaatojen määrien ollessa pieniä. Myös liiallinen ulkonäköön keskittyminen uhkasi koitua rodun hyväksi käyttökoiraksi muodostumisen kohtaloksi. Lopulta useat harrastajat ottivat voimakkaasti kantaa kynät ja saappaat sauhuten kotimaisen suurriistakoiramme käyttöominaisuuksien puolesta.

Hirvenmetsästyskokeiden ensimmäiset säännöt hyväksyttiin 22.5.1943, ensimmäiset hirvikokeet pidettiin 3.-4.11.1945 Kiteellä osallistujina Kyttä, Saida ja Selki. Toiset kokeet järjestettiin 26.-27.10.1946 Kytäjällä. Mukana olivat Musti, Ahmon Nalle ja Selki. Vasta vuoden 1955 paikkeilla alkoi olla kymmenkunta koetta vuodessa, mutta hirvikannan ollessa edelleen alhainen, maastot olivat laajoja, joten kokeisiin ei voitu ottaa kovin montaa koiraa.

Tilannetta kuvaa hyvin, että rodun ensimmäisen kaksoisvalion Kytän valioituminen kesti viisi vuotta vähistä kokeista johtuen. Ensimmäisen VL 1-tuloksen Kyttä haukkui jo ensimmäisessä Kiteen kokeessa 1945, mutta kolmas käyttövalioarvoon vaadittu tulos saatiin vasta vuonna 1950 Oulun kokeissa. Maantieteellisestikin varsin laajalla alueella sen ajan kulkupeleillä jouduttiin liikkumaan, kun Kytän omistaja asui Laukaassa. Jalostusaineksen testaaminen oli hyvin hidasta koetoiminnan ollessa pientä, kuten käytännön metsästystilanteissa kaatojenkin määrät, joten riittävän voimakasta karsintaa hyvän ja huonon jalostusaineksen välillä ei voitu suorittaa, mikä heikensi riistaverisen käyttökoirakannan rakentamista.

Kytän kaksoisvalioituminen täysosuma nuorelle rodulle

Ensimmäisen tuloksensa Kyttä (1170/X) haukkui ensimmäisessä järjestetyssä hirvikokeessa 1945 Kiteellä, mutta kolmas, tuolloiseen käyttövalioarvoon vaadittu tulos, saatiin vasta syksyllä 1950 Oulussa. Kokeen ylituomarina ja Kytän maastotuomarina toimineen majuri Olli Korhosen koekuvauksen mukaan koira oli hakeva, sillä irtilaskun jälkeen ensimmäinen hakulenkki kesti 40 minuuttia ja löytö tapahtui 57 minuutin haun jälkeen toiselta lenkiltä. Kolme hirveä liikkui aluksi siirtyvässä haukussa, kunnes Kyttä kesytti ne 65 minuutin kiinteään haukkuun. Kytän omistaja Rikhard Sotamaa ja toisena tuomarina toiminut kauppaneuvos Hyry pääsivät näkemään hirvet, mutta kokeen ampujana toiminut johtaja Mehtälä onnistui ne karkottamaan yrittäessään kaatoa. Kyttä seurasi karkkoa noin kilometrin, mutta kävi sitten ottamassa yhteyttä ryhmään palaten takaisin työmaalle, kun sai varmuuden, että isäntä oli pelissä mukana. Karkkomatkoja kertyi erän aikana 8 km ja kiinteää haukkua kuultiin kolmen tuntia. Töillä pärjäisi nykyisilläkin HIRV-säännöillä, mutta on muistettava, että kyseessä oli Antti Herralan Ukon poika (emä: Winkka, om. Vilho Pajatso, Salmi).

Kytän nousu kaksoisvalioksi katsottiin lähinnä koiran luontaisten lahjojen ansioksi, ja arvo annettiin myös tohtori Rikhard Sotamaan kasvattajanimellä Raijon tekemälle työlle koiran kouluttajana ja harjoittajana eikä huomioon otettu niin sen ahkeraa käyttöä käytännön hirven metsästyksessä. Kytän valioituminen toi rodulle käyttökoirana kaivattua tunnustusta juuri oikealla hetkellä ja se huomioitiin näkyvästi. Suomen Kennelliiton ensimmäinen toiminnanjohtaja V.I. Mikkonen antoi tapahtumalle tilaa kolme sivua Kennelliiton julkaisussa kirjoittaen esimerkiksi:

”Kun me ajattelemme laajaa ajokoirakantaamme ja ajokoirakoetoiminnan vilkkautta tai palveluskoirakokeiden lukumäärän kasvua, on ymmärrettävää, että silloin tällöin saadaan esiin sellaisia koiranjalostuksen täysosumia kuin kaksoisvalioita – koiria, joissa loistavaan ulkomuotoon yhtyvät erinomaiset käyttöominaisuudet. Että nuorimman kansallisen rotumme piiristä on jo nyt kohonnut koira, joka on korkeata kansainvälistä luokkaa sekä tyypiltään, rakenteeltaan että Euroopan uljaimman suurriistan, hirven, ajajana, se on niitä saavutuksia, jotka lujittavat uskoamme suomalaiseen kenneltyöhön. Vain se, joka on metsästänyt hirviä koiralla tai toiminut hirvikokeiden palkintotuomarina, voi ymmärtää, mitä merkitsee tulla käyttövalioksi hirvikoirakokeiden perusteella. Näitä kokeita järjestetään toistaiseksi vähän, riistaa on harvassa ja se on arkaa, älykästä ja hyväaistista, nopeasti pitkiä matkoja liikkuvaa ja usein erikoisen vaikeakulkuisessa maastossa elelevää. Sattuma ei leikittele ulkoisilla olosuhteilla missään muussa koemuodossamme sillä tavoin kun hirvikoirakokeissa” (SKL, julkaisu 12/1950).

Mikkonen itse oli ensimmäisiä hirvikoetuomareitamme ja arvosteli muun muassa Selkiä Kytäjällä vuonna 1946.

Rekisteröintien nopea nousu ja lasku

Rekisteröintejä rodussa oli vuonna 1951 ensimmäisen kerran yli sata, 106 kpl, ja ne jatkoivat nousuaan ylittäen 1000 kpl vuonna 1963. Romahdusmainen lasku seurasi 1960-luvun puolivälissä rekisteröintien pudotessa puoleen. Rodun tila oli vaihteleva katsantokulmasta riippuen: ulkomuoto kehittyi lupaavasti jalostuksen painopisteen kohdistuessa siihen, mutta tulokset käyttöominaisuuksissa olivat heikkoja ja metsäveret hukassa. Koiran kelpoisuus rotukirjaan merkitsemiseksi punnittiin ainoastaan näyttelyissä, missä yksilön oli saatava yksi 1. tai 2.palkinto tai kaksi 3.palkintoa eri tuomareilta. Rodun syöksykierrettä vauhditti näyttelylinjaisten kasvattajien määrän lisääntyminen. Heitä käyttökoiran ominaisuuksien kehittäminen ei kiinnostanut. Karjalankarhukoiran siitosneuvojanakin toiminut koiranjalostuksen auktoriteetti Lauri Vuolasvirta nosti ongelman esille kirjoituksessaan ”Karhukoirajalostuksen suuntaviivoja” Kennelliiton julkaisussa 12/1952:

”Rodun tulevaisuutta silmällä pitäen meidän olisi toistaiseksi pantava joksikin aikaa syrjään ulkomuototekijät. Sen sijaan on koetettava pelastaa koko rodun käyttöön se metsästysveri, joka tällä hetkellä virtaa rodun parhaiden käyttökoirien elimistössä.”

Hirvikannan vahvistuminen ja jahtien yleistyminen lisäsivät sopivien hirvikoirien kysyntää. Karhukoira ei tuolloin vakuuttanut, niinpä alettiin tuomaan ja kasvattamaan vaihtoehtoisia pohjoismaisia rotuja. Karhukoiran rekisteröinnit laskiessa 1960-luvun puolivälissä, jäljelle työtä tekemään jäivät vain tulisieluisimmat pitkänlinjan karhukoiramiehet ja kennelit, jotka lähtivät selkeästi rakentamaan käyttökoiraa. Erkki Hyttinen tiivisti syntyneen tilanteen Suomen Pystykorvajärjestö SPJ:n 20-vuotishistoriikissä vuonna 1958:

”Tarvitaan vain yhä uusia uurastajia, uurastajia, jotka tuntevat vastuuta rodun jatkuvasta kehittämisestä niin, että valtaosa yksilöistä saadaan myös käyttökoiriksi” (SPJ 20-juhlajulkaisu, s.134).

Karhukoirasta kilpailukykyinen hirvikoira vai pelkästään kaunis näyttelychampion ja seurakoira?

Suomen Kennelklubin hallitus käsitteli tammikuussa 1954 käyttökoevaatimusten poistamista karjalankarhukoirilta, jotka kilpailivat näyttelyissä voittajaluokassa ja muotovalion arvon myöntämistä ilman koetulosta. Tämä kaavailtu päätös, joka olisi johtanut karhukoiran siirtämiseen seurakoirien luokkaan, sai käyttökoiralinjaiset kasvattajat ja -harrastajat varsin suorasukaiseen hyökkäykseen. Pelin avasi DI Ahto Virrankoski, jokakasvatti nimellä Pöyröön ja omisti useita valiokoiria muun muassa Pöyröön Romuluksen (1462/53) ja ensimmäisen karjalaisen karhukoirakäyttövalionartun Pöyröön Mörkön. Virrankoski kirjoitti ajatuksiaan Suomen Kennelliiton julkaisussa nro 4/1954:

”Tuskin kukaan, ainakin vain ani harva, pitää otsikon asiantilaa koiranjalostustyötä edistävänä. Luopuminen käyttövaatimuksista on hyppy taakse. Se osoittaa uskon puutosta. Onko nyt karjalankarhukoiran käyttöominaisuuksien vaalimiseksi ja kehittämiseksi tehty kaikki, mitä tehtävissä on, jotta tästä työstä luopumiseen on vahvat perusteet? Tämän kirjoittaja rohkenee olla sitä mieltä, että karjalankarhukoiran käyttöjalostus ei ole kunnolla vielä alkanutkaan. Karhukoira on uljaan ulkomuotonsa takia ja muotiasiana levinnyt varsin laajalle piireihin, joissa sitä ei ole aikomuskaan viedä riistanpyyntiin. Sitten on yritetty metsästää kouluttamattomilla koirilla ja surkeasti epäonnistuttu ja siten pilattu koiran maine riistakoirana. Erämies tarvitsee koiran, josta on hyötyä ja nimenomaan riistanpyynnissä. Mihin toimenpiteisiin on asiatilan suhteen sitten ryhdytty? Onpa hyvinkin. On päätetty, että karjalakarhukoiranartun korkeuden yläraja on 55 cm ja uroksen 61 cm. On opittu myös karvoista tarkistamaan, onko kyseessä todellinen valioyksilö. On voimallisesti ja kiireellisesti ryhdyttävä entistä enemmän arvostamaan niitä koiria, joilla on jotain tekemistä metsässäkin. Näyttelyjen puitteissa käyttökoiran asia on hoidettu käyttöluokalla, joka sekin on tarkoitus muuttaa palvelemaan rukkasnahkoja. Käyttökoirajalostus on vietävä myös siitos- ja kasvattajaluokkiin. Toisin sanoen: pakotettava käyttökoirain tuottajat käyttöominaisuuksien vaalimiseen. Mikäli tämäkään ei riitä, passitettakoon vuodesta toiseen pelkkää näyttelytähteä esittelevä koiramies karvarien vuosinäyttelyyn. Nyt kun jarru on irti, on sopiva aika aloittaa totinen työ käyttökoiran jalostamiseksi.”

Muita tulisieluisia käyttökarhukoiran puolesta kynään tarttuneita vannoutuneita mustan miehiä olivat muun muassa Viljo Kivikko, Rikhard Sotamaa, Jaakko Simonlinna ja Pekka Luoto sekä Antti Tanttu. Erkki Ahmo Ahmon-kennelistä, jonka kasvatteja olivat muun muassa Ahmon Vorna, jonka omisti Viljo Kivikko, kirjoitti karjalankarhukoiranarttu Tuijasta, jolle alle 8 kuukautisena ammuttiin 5 teertä ja noudatettiin sorsia. Ensimmäisen hirvensä koira tapasi yhdeksän kuukauden iässä alkaen haukkumaan. Kirjoituksella horjutettiin käsitystä riistaverettömistä, myöhään syttyvistä karhukoirista. (SKL 2/1954 s.39–47) Jopa itse Antti Herrala tarttui kynään ja toimitti Suomen Kennelliiton SKL-julkaisuun 2/1955 toimitukselle kirjeen, jossa totesi:

”…Eräät kirjoittajat ovat viime aikoina alkaneet moittia tätä ikivanhaa hyvää riistakoiraa ja samoin on alettu vieroa töpöhäntäisiä koiria ikään kuin ne olisivat riistaveriltään huonompia kuin täysihäntäiset.”

Kirjoitus on katkelma Eila Lautasen Suomen Pystykorvajärjestö – Finska Spetsklubben ry:n 80-vuotisjuhlahistoriikkiin kirjoittamista historiateksteistä. Historiikki julkaistiin vuonna 2018.

Verkkonäyttelyn kuvat ovat Suomen Kennelsäätiön ja Suomen Metsästysmuseon kokoelmista.

Tämä koiraharrastukseni on tarjonnun monenlaista ”suolaa” elämääni. Omistamieni karhukoirien lisäksi minulla oli yksi Suomen pystykorva Jenkki nimeltään. Hankin sen pentuna Vainikkalasta. Sen isä oli muotovalio Vili, emä Veera. Silläkin oli taipumus haukkua hirveä. Näyttelyssä se sai sertin.

Kokeissa olen nähnyt monenlaisia koiria, joilta olen oppinut erilaisia asioita. Harrastukseni on mahdollistanut seurata karhukoiran erilaisia vaiheita ajan saatossa. Urokset ovat olleet aina vähän etusijalla. Nuoruudessa karhukoiranartut olivat ”äitien” osassa ja roolissa. Nykyisin hyviä metsästysnarttuja on melkein joka pitäjässä.

Mielestäni upeata on se, että uusia nuoria koiraharrastajia kasvatetaan lahjoittamalla heille pentuja.

Yksikään näkemistäni ja kokemistani koirista ei ole ollut huono. Kukin on vaan omanlaisensa niin kuin me ihmisetkin.

Meillä koiraharrastajilla on kyllä erilaisia painotuksia, mikä on hyvä koira. Eräs esimerkki tästä on haukku- ja seuraamissitkeys. Kauppisen Heikki Ilomantsista kerran iski asian ytimeen: ”Nykyään ei kello riitä koiran seuraamiseen. Pitää olla almanakka mukana”.

Sain Rautavan Heimolta 27.12.1967 kirjatun kirjeen, josta osaa siteeraan tässä: ”Ilomantsin Käenkosken eteläpuolellla oli ammuttu sutta haulikolla tiellä. Ajokoira ja karhukoira eivät lähteneet jälkiä seuraamaan. Miehet kävivät hakemassa minut Hattuvaarasta. Ampumisesta oli kulunut kolme tuntia. Kun vein Usvan Jurin ja Mukan jäljille, ne alkoivat innokkaasti vetää. Pidin koirat kytkettyinä. Oli pilkkopimeä ja sateen tuhruinen iltayö. Kun olimme jäljittäneet jonkin aikaa, riuhtaisi Juri voimakkaasti. Päästin koirat irti. Alkoi haukku, joka jähmettyi seisontahaukuksi. Juri näykki etupuolelta, Mukka takaa. Yhden koiran susi olisi tappanut. Susi kaadettiin.

Seuraavana aamuna Jurin poika Mukka aloitti haukun. Arvelin haukun sävystä, että on hirvi. Oli karhu. Edellisenä yönä oli karhunmetsästys päättynyt.” Terveisin Heimo.

Itselläni on paljon kokemusta karhukoiran älystä.Paras kokemukseni tästä tapahtui vuonna 1968 Säkylässä valtakunnallisessa Hirvenhaukut-ottelussa.Tuomarikaverinani oli Engelbergin Jouko.

Olimme lauantaina haukuttaneet Haralan Alpon Usvan Pekulla hirveä, joka pyrki koko ajan ahdistelemaan koiraa.

Sunnuntai-aamuna lähdimme Suoknuutin Martin Usvan Panun kanssa samaan maastoon kuin eilen. Sanoin oppaalle, että kierretään aluksi kauempaa lenkki, että nähdään koiran hakutapa ja -laajuus.

Panu löysi hirven läheltä lauantaista paikkaa. Kuuntelimme uutta taistelua. Suolla oli ryskettä ja ryminää. Parin tunnin kuluttua haukku läheni ryhmää. Seisoimme harjanteella, jossa oli vanha hakkuuaukea. Muutamia isoja petäjiä kasvoi harvassa. Kukin ryhmän jäsen ”piiloutui” petäjänsä taakse, kun näimme Panun kuljettavan hirveä.

Koira härnäsi hirveä ja houkutteli sitä peräänsä. Hirvi nousi kuin talutushihnassa meitä kohti. Seisoin liikkumatta petäjäni suojassa kun hirvi meni ohitseni noin kymmenen metrin päästä. Sitten se pysähtyi noin 15 metrin päässä takapuoli minuun päin. Hetken päästä Panu tuli luokseni, katsoi silmiini ja tökkäsi polveeni. Haukku jatkui ja koira meni seuraavan ryhmänjäsenen luokse. Jokainen käytiin herättelemässä: ”Ammu jo, elukka on edessäsi”.

Sitten hirvi lähti. Kuulimme kaukaista haukkua. Panu otti yhteyttä ja kytkettiin. Annoimme 98 pistettä, jotka ylituomari Kainuan Erkki hyväksyi. Usvan Panu voitti ensimmäisen hirvikuninkuutensa.

Vähän samantyyppistä taitoa kertoi ystäväni Kotron Reino hirvikuningas Mustistaan.

Kun kuljeskelen Oprin kanssa päivälenkeillä täällä Järvenpäässä silloin tällöin joku kysyy, onko koirani Karjalan karhukoira. Joskus Opri saa ihailevia kommentteja.

Elämästäni puuttuisi paljon upeita kokemuksia ellen olisi ollut mukana tässä koiraharrastuksessa nämä reilut 60 vuotta.

Luulen, että ainakin osaksi on ollut koirieni ansiota, että olen säilynyt vielä liikkuvana ja luonnosta hyvää mieltä löytävänä. Enää en niin mielelläni lähde marjastamaan, mutta Karjalan karhukoiran haukkua kuuntelee kuin musiikkia.

Jouko Mutanen lähetti Pystykorva-toimitukseen 13.3.2016 päivätyn kirjeen, jonka sisältö julkaistiin hänen luvallaan:

”Tänään 13.3.2016 oli meille surun päivä. Oprilla todettiin kasvain kaulassa. Arvioimme tilanteen niin hankalaksi, että Opri päätettiin ”nukuttaa”. Se olisi täyttänyt 13 vuotta kahden viikon kuluttua.

Haluan karhukoirieni muistoksi liittää muutaman säkeen ”Sateenkaarisillasta” (kirjoittaja tuntematon):

”Lemmikit, jotka ovat olleet jollekulle erityisen läheisiä, menevät kuoltuaan Sateenkaarisillalle. Siellä ne voivat juosta ja leikkiä yhdessä. Sairaat ja vanhat saavat takaisin terveytensä ja elinvoimansa. On vain yksi pieni asia: kukin niistä kaipaa jotakuta, joka niiden täytyi jättää jälkeensä.

Tulee päivä, jona yksi pysähtyy katsomaan kaukaisuuteen. Yht’äkkiä se alkaa juosta pois ryhmän luota lentäen yhä nopeammin yli vihreän ruohon. Katsot vielä kerran lemmikkisi luottavaisiin silmiin, jotka olivat pois elämästäsi mutteivät koskaan poissa sydämestäsi.

Sitten ylitätte Sateenkaarisillan yhdessä.”

Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 201

Lopuksi muutamia mielestäni erikoisia ja hauskoja tilanteita hirvenhaukkukokeista.

Olimme Kangasniemellä valtakunnallisissa Hirvenhaukut-ottelussa. Kun tulimme maastoon kokeen käynnistämispaikalle kaivoi koiranomistaja haulikon autostaan. Ryhmätuomari kysyi, mikä on koiranomistajan tarkoitus. Tämä vastasi: ”Koirani ei hauku jos ase ei ole mukana”. Juttelimme tilanteesta hetken ja tarkistimme, ettei koiranomistajalla ole patruunoita mukana.

Ilma oli kostea ja satoi räntäistä lunta. Koira sai nopeasti haukun, joka jäi löytöpaikalle. Ryhmätuomari sanoi minulle: ”Käypä katsomassa, mitä on haukussa”. Pensaikko oli todella tiheä. Lumijäljistä näin, että haukussa oli emä ja vasa. Pääsin aivan haukun tuntumaan. Otin saappaat jalastani ja hiivin sukkasillaan lähemmäksi. Hirvet lähtivät yht’äkkiä. Seurailimme jälkiä. Eläimet olivat uineet yli joen, jossa oli hienoista jääriitettä. Rannassa oli vene, joka oli melkein täynnä vettä. Tyhjensimme sen ja aloimme meloa hirvien jättämää uomaa pitkin. Hetken päästä näimme, että vene vuotaa. Se oli enemmän kuin puolillaan vettä kun tulimme vastarannalle. Koira paineli hirvien perään ja sai kelpo tuloksen. Kokeen loputtua opas sanoi: ”Nyt tuli pitkä kävelymatka autolle”.

Olin Uudenmaan kennelpiirin mestaruushaukuissa ylituomarina. Kun muodollisuudet oli aamulla hoidettu, totesimme että yksi koira oli ilman tuomaria. Olin arkivaatteissa ja pitkässä syyspalttoossa. Koska koekoira oli avoimessa luokassa, saatoin sen yksinkin arvostella. Kysyin koiranomistajalta: ”Onko sulla lainata saappaita?”

Tulimme vanhaan kartanoon. Sain sieltä sopivat jalkineet. Kun haukku alkoi, mietin miten mahdan selvitä pitkässä syystakissa tiheässä metsässä. Koira löysi ajallaan hirven, joka hiljalleen liikuskeli kuusikossa. Sitten tuli pitkä seisontahaukku ja päätin pyrkiä ampumatilaisuuteen. Pääsin puiden suojassa niin lähelle haukkua, että näin hirven ja koiran. Koira pyöritteli töpöhäntäänsä ja katsoi minua. Heilautin sille varovasti kättäni. Hirvi huomasi ilmeisesti liikkeeni ja hyppäsi korkealle, tasaiselle kivelle ja laskeutui sille pitkäkseen. Nyt koira hyökkäsi siihen kiinni. Silloin lähdettiin ja vauhdilla. Hirvi kierteli tutussa ”kotimetsässään” ja koira seurasi sitä uutterasti.

Kun koesuoritus oli ohi, sanoin koiranomistajalle – nähtyäni amerikanraudan liikkuvan koemaaston teillä – ”taisipa isäsi vähän tarkkailla, ettei hirvi karkaa kauas”. Mielestäni koe sujui ihan sääntöjen mukaisesti.

Kokkolan Hirvenhaukuissa olimme Kannuksen suunnalla suuren suoalueen reunassa. Laskimme Usvan Killin maastoon. Muutaman minuutin kuluttua pamahti haukku, joka loittoni heti kauas. Lunta oli reilusti, joten jälkiä oli helppo seurata. Kun olimme talsineet tunnin, tulimme suosaarekkeeseen. Ryhmätuomari totesi koiranomistajan sanoneen, ettei koira ota yhteyttä. Teimme rakovalkean ja kovassa pakkasessa istuimme päivän paikoillamme. Siihen aikaan ei ollut tutkia eikä kännyköitä. Illan hämärtyessä tulimme takaisin autolle. Olimme lähdössä, kun näin jotakin vilahtavan auton vieressä. Otimme Pörrin kyytiin. Se oli tehnyt pitkän matkan meihin päin. Toimme koiran Kokkolaan. Pörri makasi penkillä ja piti päätä sylissäni. Kokkolassa selvisi, että Pörrin ryhmä oli tuonut Killin majapaikkaan.

Arvostelin Pörriä muutaman kerran. Se oli erittäin mukava ja sosiaalinen koira. Salmen Niilo piti sitä usein majapaikassa irti.

Hyytiälän Hirvenhaukuissa jouduimme Kurun maastoon. Opas löytyi läheltä koealuetta. Kun saavuimme perille hän ilmoitti, ettei hänellä ole aikaa jäädä metsään päiväksi. Tuomarikaverini Ahtiaisen Jouko jututti miestä. Tämä piirsi tupakkiaskin kanteen jonkinlaisen kartan. ”Älkää menkö sitten Tampere-Parkano -radan yli”.

Koekoira ei oikein ollut haukkutuulella, joten pysyimme ”kartalla” hyvin. Ylituomari Rautavan Heimo kyllä pyöritteli päätään, kun kerroin hänelle päivän kulusta.

Kauvatsalla Satakunnassa oli kokeessa erittäin liikkuva Peten poika. Muistaakseni sen nimi oli Prikku (?). Koiranomistaja oli ”urheilumiehiä” menosta päätellen. Juoksimme koko päivän koiran perässä. Hirveä ei löytynyt mutta kylläkin kolme hylättyä pontikkatehdasta – kukin omassa maastossaan. ”Vähän kuivaksi meni tämä päivä”, totesimme autolla.

Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.

Olin löytänyt erittäin hyvän puolukkapaikan lähellä rajavyöhykettä. Vieressämme oli suuri suo, jossa oli noin 300 metrin päässä pieni saareke. Opri oli jossain. Menin suolle ja näin, että karhu oli kulkenut saareketta kohti. Sieltä löytyi aamu-ulosteita ja makuupainuma. Karhu oli lähtenyt länteen. Tiesin, että kilometrin päässä oli oiva piilopaikka pedolle.

Opri painui jälkiä pitkin. Kohta kuului koiran haukku. Seurailimme jälkiä. Noin sadan metrin päässä odottelimme. Eläin ilmeisesti liikkui, kun Oprin paikka vaihtui. Tunnin kuluttua kiersin lähemmäksi ja näin, kuinka karhu ylitti vanhan metsäautotien. Opri palasi 15 minuutin kuluttua.

Seuraavana keväänä lähdin Opria juoksuttamaan keväiselle juoksulenkille, jälleen rajalle päin. Oli erittäin kova vastatuuli ja kävelin pyörää työntäen erästä vaaraa ylös. Äkkiä Opri pysähtyi ja säkäkarvat olivat pystyssä. Se veti kovasti vainua. Seisoimme paikalla jonkin aikaa. Opri oli kuin kivipatsas. Äkkiä nousi noin 20 metrin päässä varovasti ylös hahmo. Olin varma, että poro oli herännyt. Kun hahmo nousi edelleen, se olikin pienikokoinen karhu. Vähän säpsähdin, että jos sillä onkin pennut. Kuinka käy. Eläin oli pystyasennossa ehkä 15 sekunttia, pyörähti ympäri ja hävisi.

Eräänä keväänä Opri vei valjaissa minut ja veljeni hirviemän ja varmaan juuri syntyneen vasan luokse. Emän käytös oli sellainen, että peräännyimme. Veljeni sai hyvän kuvan tilanteesta.

Opri oli paras koiristani liikkumaan. Se teki erittäin pitkiä hakulenkkejä. Jouduin hankkimaan sille tutkan, että tiesin, missä se liikkui. Oli harmi, että se sairastui niin nuorena. Toipuminen operaatiosta tapahtui hyvin. Eläinlääkäri sanoi, että kannattaa koiraa ”säästää” liian pitkistä suorituksista. En vienyt leikkauksen jälkeen Opria metsälle, kun tiesin toisia koiria liikkuvan jahdissamme. Se tuli aggressiiviseksi, jos toinen koira tuli luokseni. Kuljin sen kanssa ”pääporukan” huilatessa. Lintumetsällä kävimme myös huilipäivinä.

Oprin suvun olen tutkinut tietokoneella Koiranetistä tarkkaan. Koirani sukutaulussa on pitkällä ajanjaksolla seuraavat

Hirvikuninkaat:

Ahovaaran Milkboy 2 kertaa
Huhtian Jehu 1 kerran
Pete 38 kertaa
Pörri 16 kertaa
Rapsu 3 kertaa
Roope 6 kertaa
Rekku 3 kertaa
Usvan Kirre 32 kertaa
Usvan Kille 14 kertaa
Usvan Panu 11 kertaa
Usvan Killi 7 kertaa
Usvan Kimi 10 kertaa
Usvan Sissi 10 kertaa
Usvan Jere 1 kerran
Panu 5 kertaa
Murri 2 kertaa

Hirvikuningattaret:

Huikon Tupu 3 kertaa
Jaana 1 kerran
Nätti 2 kertaa
Kolmikuusen Nasku 1 kerran
Kaira 1 kerran

Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.

Usvan Mimmillä oli yksi erikoisuus. Se alkoi Hossan mökillä kantaa eläviä haukia kuistille. Emme tienneet, mikä oli homman nimi. Syksyllä olin joillamme sorsia kyttäämässä. Mimmi juoksenteli kaislikossa ja yhtäkkiä sillä oli hauki suussa. Sillä oli siis hyvin alkukantainen karhukoiran taipumus.

Hain Veikolta Ihamaniemeltä uuden koiran, Usvan Marin. Oli koulusta hiihtoloma ja ajelimme koko perhe uutta ”perheenjäsentä” hakemaan. Matkaamme sattuivat kovat pakkaset, joten Veikko haki pentuja tupaan. Mielonen oli vieraillut luonani pari päivää uuden vuoden aikaan, jolloin olimme lähemmin tutustuneet ja hän tiesi koiranpito-olosuhteeni.

Kiinnitin huomioni heti terhakkaaseen pikku pentuun, joka piti urheasti puolensa luutaisteluissa. Puolen tunnin päästä sanoin: ”Tuon otan.”

Kun tulimme kotiin, Mari piti Mimmiäkin kurissa. Se oli uskomattoman rohkea, sisukas ja vilkas.

Marin kanssa lähdin, kun se oli 8kk vanha, Hossaan. Kun laskin sen mökkiniemessämme autosta, se kuuli noin 400 metrin päästä koiran haukkua. Se syöksyi raivolla niemen kärkeen, ui joen yli ja ajoi naapurin ajokoiran ja pystykorvan kopin katolle. Sitten se palasi menoreittiä, istuutui mökin portaille ja katseli Iijärvelle. Tuntui, että se ajatteli: ”Reviiri vallattu.”

Seuraavana päivänä ammuin sen hyvästä haukusta Hossan retkeilyalueella koppelon. Nukuimme yön ja aamulla se ui joesta kaksi ampumaani sorsaa. En ollut sille vielä opettanut noutamista.

Parin päivän päästä läksin sen kanssa itäkairaan. Meiltä on vajaa kymmenen kilometriä Venäjän rajalle. Tiesin, että alueella on poroja ja halusin nähdä, kuinka se reagoi niihin. Porotallin lähellä tajusin, että eläimet ovat sen sisällä. Mari syöksyi raivolla sinne ja poroja tuli paniikissa ulos joka lävestä. Kun talli oli tyhjä, Mari istuutui aukolle tallin seinässä. Heilutteli häntäänsä ja tuntui kysyvän: ”Olisiko vielä hommia, täältä pesee!”

Marin luonteen sitkeyttä osoitti hauska tapahtuma. Läksimme kerran viikoksi ulkomaille ja veimme koiran hoitolaan. Omistaja kertoi, että lähdettyämme Mari alkoi heti kaivaa tarhaa. Se oli kaivanut syviä onkaloita, joista joku oli yltänyt tarhan seinän alatasolle. Tarhanpitäjä oli pudonnut yhteen ”putkeen” mennessään tarhaan.

Marin kanssa tapahtui kerran myös vähän erikoisempi episodi. Tapanani oli juosta tunnin lenkki Hiittenharjun maastossa ennen töihin menoa. Koirat juoksivat yleensä vapaana ja tulivat mukanani kotipihaan. Mari oli joskus ajellut hirviä, mutta tullut sitten aidattuun pihaamme. Nytkin kuulin sen haukkuvan, mutta haukku oli paikallaan. Aamuraportilla kerrottiin, että eräs potilas oli hävinnyt yön aikana. Sanoin hoitajille, että käykää katsomassa, haukkuuko Mari vielä. Näin tapahtui ja Marin opastamana löytyi kuollut potilas.

Harjavallassa alkoi löytyä Kokemäenjoen takaisissa metsissä isokavioisia hirviä, joiden oli vaikea liikkua. Kerran Mykkäsen Adam soitti – ollessani riistanhoitoyhdistyksen sihteeri – että taas on pellossa kuollut rampa hirvi. Otin Marin mukaan. Koira alkoi todella vihoitella meille kun menimme hirven luokse. Tuolloin jo tuli mieleeni, että Marin kanssa tulee hirvijahdissa kyllä vaikeuksia. Niin kävi.

Kävin Marin kanssa Hossassa vielä monena syksynä. Sitten kuitenkin tuli eräänä kesänä tieto, että minut on valittu Kellokosken sairaalan (Tuusulassa) virkaan. En ollut varautunut asiaan. Jouduimme hankalan kysymyksen eteen: mitä koirien kanssa? Kaupunkiin emme voi niitä viedä. Mimmi pääsi suuren maalaistalon pihaan. Marin otti Mykkäsen Adam, jonka luona Usvan Mari teki ainakin yhdet pennut Prihan kanssa.

Täällä Järvenpäässä asuessani olin mukana hirvikoirakokeiden tuomarina. Karhukoiriakin näki, mutta etupäässä ”harmaita”. Piirinmestaruuskokeissakin olin ylituomarina. Kerran oli vuosilomaani jäljellä vielä viikko. Arvostelin yksin ylituomaripätevyydellä viikon aikana kuusi koiraa.

Jäin eläkkeelle vuoden 1998 lopussa. Muutimme pientaloalueelle. Aloimme miettiä, ottaisimmeko vielä yhden karhukoiran. Nykyisen elämänkumppanini kotona Polvijärvellä oli ollut Usvan Kirren poika.

Vuonna 2003 kävin hakemassa Toivakasta puolivuotiaan nartun, Hirvikolun Netan. Kotinimeksi sille tuli Opri. Koiran isä oli Jämäkän Retu ja emä Huhtian Täplä. Retu on kaksoisvalio, Täplä käyttövalio (sertti näyttelyssä). Kasvattaja sanoi, että pentu oli jo ajellut hirveä.

Opri oli kasvanut rauhallisessa maalaisympäristössä. Vähän se alussa ihmetteli mm. lentomelua, mutta aika pian sopeutui täkäläisiin oloihin. Koiralla on ollut koko ajan tilaisuus oleskella päivät omalla pihallamme.

Läksimme toukokuun puolessa välissä seuraavana keväänä Hossan mökillemme. Koulujen päätyttyä tuli tyttäreni poika kaverikseni. Opri livahti ovesta pienelle karkureissulle. Kuulimme sen haukkuvan jonkin matkan päässä. Ajoimme autolla perään. Tien vieressä seisoi hirvilehmä vasojen kanssa. Koira pyöri niiden ympärillä.

Alkusyksystä haukutin Oprilla hirviä naapurin riistapellossa. Se ajeli niitä takaa, mutta ei mennyt joen tai lammen yli perään. Saman vuoden syksyllä Opri alkoi sitten kulkea selkosessa. Se ei aristellut suuria soita ja vaarojen sävyttämiä metsäkorpia. Kun olimme valmistautumassa hirvijahtiin laskin sen ulos tarpeilleen noin klo 18.00. Koira ei palannut pirttiin. Kuulin sen haukkuvan kaukana (poro tai hirvi?). Se ei tullut koko iltana mökille. Illalla klo 23 ajelin autolla lähivaaraan, jossa se haukkui kiivaasti. Klo 3.00 kävin pihalla katsomassa, onko ”tyttö” jo tullut. Se makasi portailla lämpöisessä syysyössä. Ainesta näytti olevan.

Sitten tuli vastoinkäyminen. Olimme elokuussa seuraavana vuonna lähdössä Hossasta kotona käymään. Koiraa pestessäni huomasin toisen perimmäisistä nisistä turvonneen. Kotona koira leikattiin: nisäsyöpä, sterilisaatio uusinnan estämiseksi ja syksylle pitkään ”sairasloma” ja loppuelämän kestävä lääkitys. Eläinlääkäri teroitti kohtuullisen pitkää sairaslomaa. Lokakuussa Opri kuitenkin liikkui metsässä jo tunnin lenkkejä.

Seuraavina syksyinä en vienyt Opria viikonlopun jahteihin vaan kuljin viikolla sen kanssa rauhallisesti hirvimailla. Hirviä se haukkui hyvin, mutta seuraamiset jäivät alle puolen tunnin.

Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.

Kun valmistuin, olin töissä Joensuussa Niinivaaralla, poliklinikalla. Yhtenä työpäivänä viikossa kävin Paiholan sairaalassa Kontiolahdella. Kerran kysyin talouspäälliköltä, voinko kulkea Jyskyn kanssa sairaalan metsissä metsällä. Hän kysyi, haluanko tulla mukaan hirviporukkaan. Yksi paikka sairaalasta oli vapaana. Näin alkoi minun ja Jyskyn elämässä suurriistan metsästysvaihe.

Ammuimme Jyskyn haukusta 2-3 hirveä syksyisin. Jysky lopetti tässä vaiheessa kokonaan oravahaukut. Sain isoja metsoja saaliiksi Jyskyn alkusyksyn haukuista.

Käytin Jyskyn näyttelyssä. Viljo Kivikko antoi sertin Kuopiossa. Hirvikoirakokeissa Enossa Jysky pärjäsi hyvin. Koira oli jo vanha, kun se Hossassa rajan pinnassa haukkui karhua. Isäni näki karhun pakenevan.

Tarjosin Jyskyä Hossan Metsästäjien hirviporukalle hirven hakijaksi. Hossan miehillä oli sellainen kokemus, että jos koira alkaa haukkua hirveä, ne pakenevat rajavyöhykkeelle turvaan. Nykyään siellä saattaa jahtipäivänä olla 3-5 koiraa hirvenajossa.

Jysky oli luonani Joensuussa kesät (mökillä) ja syksyt. Isä piti koiraa luonaan loppuajan. Kun Jysky tuli meille Joensuuhun ensi kerran, laskin sen aamulla tarpeilleen keskikaupungille (koirat saivat olla irti). Läksin töihin Niinivaaralle. Ajattelin, että vaimo ottaa sen sisään. Aamupäivällä poliklinikkamme sihteeri kysyi: ”Onko sinulla iso karhukoira? Se tuli tuonne odotustilaan ja ei suostu lähtemään ulos”.

Lopun päivää Jysky makasi työhuoneeni pöydän alla. Yksikään potilas ei halunnut sen poistamista. Koira oli tullut keskikaupungilta jälkiäni seuraten katuja ja siltoja pitkin tuon parin kilometrin matkan. Monet sen päivän asiakkaista sanoivat, että meidänkin kylällä on tommosia koiria.

Jysky eli 14-vuotiaaksi. Se oli koko ikänsä erittäin terve.

1960-luvun loppupuolella aloitin työt Harjavallan sairaalassa lähellä Poria. Koiralehdestä olin lukenut, että pystykorvamies Jouko Paavilainen asuu paikkakunnalla. Menin käymään hänen luonaan. Sitä kautta tutustuin myös Mykkäsen Aatiin ja myöhemmin Nummijärven Eskoon.

Kävin välittömästi linnun- ja hirvenhaukkukokeiden tuomarikoulutukset ja myöhemmin sain jälkimmäisten ylituomarioikeudet.

Työpäivät olivat kiireisiä. Kävin vaativissa jatkokoulutuksissa Helsingissä ja yksityispraktiikkaakin tuli pidettyä. Koiraharrastus toi mukavaa ”välipalaa” elämään. Hirvenhaukut-otteluissa olin mukana kuusi kertaa tuomarina (Säkylä 1968, Kokkola 1969, Harjavalta 1970, Hyytiälä 1972, Kokkola 1973, Kangasniemi 1974).

Vaativin tehtäväni oli 1976, kun olin Kullaan kansainvälisten kokeiden ylituomari. Kisan voitti Norjan harmaahirvikoira Jack, muuten Pohjois-Karjalan koiria.

1970-luvun puolivälissä sain Pystykorvajärjestön kultamerkin Paimiossa. Se on vieläkin tallella.

Harjavallan aikana minulla oli kaksi karjalankarhukoiranarttua. Usvan Mimmi oli Usvan Kirren sukusiittoinen jälkeläinen. Usvan Mari taas Petestä vastaava. Mimmi koki nuorena järkytyksen, kun sairaalan pihassa joku heitti uudenvuoden yönä sen tarhaan paukkupommin. Koetin Mimmille opettaa Hossassa metsästystä, mutta pelkotrauma oli sillä niin syvässä ammuttaessa, että se pakeni silmittömästi.

Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.

Puolen vuoden päästä olin vastassa Lieksan rautatieasemalla pientä laatikkoa. Siellä oli Jepen Jyrkki, 2 kk vanha töpöhäntäinen, valkean ja mustan kirjava karhukoiran pentu. Lähettäjä oli Antti Herrala Ahmaksesta. Kun olin hankkinut mökin Suomussalmen Hossasta 1960-luvun loppupuolella, kävimme Antin luona pari kertaa. Antti oli hauska, ystävällinen ja vilkas puhekaveri.

Isäntäni kertoili mielellään kokemuksiaan Salmin Koveron kylältä ennen sotia ja jatkosodan ajoilta. Antti kertoi Pitkärannan tilanhoitaja Bergistä, joka etsi karhukoira-ainesta kyliltä Viljo Kivikon kanssa. Uomaan postimies Aleksi Hotti välitti myös koiratietoja Bergille. Tämä koirista kiinnostunut, alkujaan ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kotoisin oleva tilanhoitaja lähetti koiria kotimaahan jo 1926 lähtien. Berg otti kasvattajanimen Nallen. Berg kirjoitteli myös kokemuksistaan lehtiin.

Antti Herrala vaihtoi oravakoiransa Käsnäselässä uros Jeppeen (”Kanta-Jeppe”), joka oli Antin kertoman mukaan roteva, töpöhäntäinen, erinomainen hirvikoira. Antti oli Jepen neljäs omistaja. Koiran toinen silmä oli ”hera” (Antin termi). Antin vaimo huuteli, että ”Käsnäselässä oli paljon töpöjä – ainakin paikallisten naisten puhumana”.

Jeppe astui tyttärensä Tovin. Siitä muuten vaatimattomasta pentueesta syntyi upea, erinomainen hirven ja karhun haukkuja Töpö, joka myöhemmin oli mallikoira, kun Karjalankarhukoiran ensimmäisiä rotumerkkejä kirjattiin. Erityisesti Länsi-Suomen koiramiehet Ulvio ja Louna etsivät Töpön jälkeläisiä. Töpö tuli tunnetuksi Sortavalan ja Viipurin koiranäyttelyissä.

Sanoin Antille, että taisit olla aikasi Veikko Mielonen. Ei hän ainakaan repliikistä loukkaantunut.

”Mutta sitten syttyi talvisota”. Antille tulivat kyyneleet silmiin. Evakkomatkalle lähdettiin hevosella viiden aikuisen koiran kanssa. Yksi narttu pentuineen jouduttiin jättämään kotiin. Joku suomalainen sotilas pelasti pennut, jotka pääsivät keskisen Suomen maisemiin. Jo retken alkutaipaleella Töpö varastettiin, kun Antti oli sitonut sen rekeen kiinni. Koira löytyi Rantasalmelta, muta tukehtui luuhun Kyyjärvellä ensimmäisellä evakkoretkellä.

Jatkosodan aikana Antti palasi Salmiin. Siellä hänellä oli uros Ukko, joka oli kookas, vähän epätyypikäs karhukoira, erinomainen hirvikoira. Ukko astui Viuhkan ja siitä suhteesta syntyi Rikke Sotamaan kaksoisvalio Kyttä, jota käytettiin paljon siitokseen.

Toinen evakkoreissu kulki Lapinlahden kautta Utajärven Ahmakseen. Eräs järvenpääläinen kertoi, että kun hän nuorena asui Lapinlahdella, niin siellä asui kuuluisa karhukoiramies, jonka yksi koira oli nimeltään Kyttä. Möiköhän Antti Sotamaalle koiransa, kun se oli jo aikuinen?

Antin kasvattamat pennut kävivät hyvin kaupaksi Savossa ja Pohjois-Suomessa. Kun kävin uudestaan Antin luona, hän antoi minulle ohjeita, miten saa hyvän hirvikoiran. ”Pitää ottaa sellaisesta pentueesta, jossa molemmat vanhemmat ovat kiinnostuneita hirvestä tai karhusta, jopa molemmista. Pennun kanssa pitää kulkea rannoilla, pelloilla, ryteiköissä ja soilla. Tärkeää on, että pentu ei tule liikaa isännästä riippuvaiseksi. Älä lyö koiraa koskaan”.

Sellainen neuvo, että ”ammu hirvi juhannuksen aikaan, silloin lehti on iso ja hirvi sietää koiran haukkua”, ei kyllä jäänyt minulle ohjeeksi.

Antti sanoi, että nimismies kerran ärähti hänelle, että nyt ammut koirasi tai lähdet linnaan. Hän sanoi vastanneensa vallesmannille, että ”koiraa ei ainakaan ammuta”.

Kun karhukoirien Kuningas-haukut alkoivat, toisessa kisassa Haminassa 1958 oli kolmesta koirasta yksi kaksoisvalio Jepen Jeri.

Oma koirani Jepen Jyrkki oli kuuluisan Jepen Jepen poika. ”Jyrkin” emä oli Jepen Nätti. Pennusta ei tullut minulle käyttökoiraa, sillä en ehtinyt sen kanssa kulkea riittävästi metsällä. Se ei haukkunut lainkaan lintuja, mutta innokkaasti oravia. Siinä elämäni vaiheessa ei ollut mitään mahdollisuutta päästä Lieksan hirviporukoihin.

Jyrki oli ainut koirani, joka kuoli sairauteen. Lieksassa asui eräs ”koirapartsikka”, joka osti hyviä koiria ja myi niitä sitten esimerkiksi Ruotsiin. Olin suorittamassa asepalvelusta Ylämyllyllä ja ennen RUK:hon lähtöä käväisin kotona. Isäni kertoi, että tämä em. ”koirakauppias” oli tullut koiransa kanssa Jyrkiä katsomaan. Muutaman viikon kuluttua koirani sai vakavia oireita (tarttuva maksatulehdus) ja eläinlääkäri kehotti lopettamaan koiran, koska ennuste oli erittäin huono. Isä oli soittanut ”partsikalle” ja tämä oli myöntänyt koiransa oirehtineen. Jyrkiä ei ollut rokotettu.

Kun olin Helsingissä opiskelemassa, kävin katsomassa kaikki Messuhallin koiranäyttelyt. Erityisesti vähäisistä karhukoirista jäi mieleeni kaksoisvaio Poukamon Kai, sekin Hirven Romuluksen poika. Koira oli ärhäkän oloinen. Tuohon aikaan useasti koiria pidettiin juoksulangassa navetan päädyssä. Koirien sosiaalisuuteen kiinnitettiin vähän huomiota. Myöhemmin, kun karhukoiria alkoi olla asutuskeskuksissa, jopa kaupungeissa, alettiin kiinnittää huomiota koirien käytöskoulutukseen. Tulipa spontaanisti mielikuva: kun kerran olin koirani kanssa arvostelukehässä, vieressäni oli koira, jolla oli kaksi kaulapantaa, toisessa paksu naru, toisessa riimu. Molemmista koiranomistaja yritti pitää koiraa kurissa.

Kun aloitin opiskelut Helsingin Yliopistossa, isäni valittiin Suonenjoelle Iisveden Metsän palvelukseen. Isäni kanssa puhuttiin, että olisipa hyvä paikka pitää koiraa.

Jyskyn ostimme pentuna Muhoksen Kylmälän kylästä. Pennun isä oli pöyrööläinen Panu. Emä oli Apu-Stiina, jonka suvussa oli paljon Kymenlaakson koiria, mm. Jaakko Kankaan hirvikoiria.

Jysky oppi pentuna haukkumaan ”suurta eläintä”. Kotipihamme vieressä pidettiin firman hevosia aitauksessa. Pentu piilotteli sinne luitaan. Kun hevonen seisoi ”ruokavaraston päällä” Jysky koetti hätistellä sitä pois. Se kiersi hevosia, haukkui ja yritti monella tavalla saada niitä siirtymään. En huomannut sen koskaan haukkuvan hevosta takaapäin, vaan aina se piti katsekontaktia. Tämä taito säilyi sillä aikuisena hirvityöskentelyssä.

Kun olin opiskelemassa pääkaupungissa, kävin syksyisin joka viikonloppu kulkemassa koiran kanssa metsällä. Huomasin heti, että Jysky oli riistavainuinen. Kun ammuin siltä paljon oravia ja lintujakin, siitä tuli sitkeä haukkuja. Tyhjää puuta ei se juuri haukkunut. Kerran en nähnyt oravaa puussa. Otin koiran kiinni ja läksimme kotiin. Pihassa laskin sen irti. Jysky paineli heti parin kilometrin päähän oravapuulle. Kun menin sitten haukkupaikalle, näin oravan ja pudotin sen. Jysky kyllä osoitti minulle silloin suuren kiitoksen hyppimällä vaten minua ja nuolemalla. Sitten mentiin kotia ilman talutinta. Ammuin oravia saadakseni pientä tuloa.

Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.

Viipurista lähdettyämme evakkomatka päättyi vuodenvaihteessa 1945-46 Lieksan Kevätniemeen. Olin silloin 10-vuotias. Isäni virka-asunnon ikkunoista avautui upeat näkymät Pielisen suuntaan. Kaukana häämötti Kolin vaarat. Kun keittiön ovesta lähti itään, oli pian Lieksan ympäristön metsissä, Kuhmon Jonkerissa tai Patvinsoilla Koitereen pohjoispuolella. Siellä kävimme lakkoja poimimassa. Isän kalakaverina oli usein kaukopartiossa palvellut lähinaapuri. Hän kertoi kiehtovia tarinoita Itä-Karjalan reissuistaan, niiden metsistä ja kylistä. Hän mainitsi myös joskus, että kylissä oli komeita musta-valkoisia koiria, jotka olivat yleensä vihaisia. Lähdin mielelläni ”tulimieheksi” kun isä ja ystävänsä lähtivät viikonloppureissuille Isolle Pieliselle.

Paritalomme toisessa päässä asui metsänhoitaja Yrjö Rantala, jonka kollegat olivat saaneet samanlaisia kokemuksia. Entisen Kennelliiton toiminnanjohtajan, Pekka Ketosen isä oli Kevätniemen sahan johtaja. Hänellä oli kaksoisvalio Friidu (saksanseisoja), jonka pentujen luona viihdyin. Luin jo tuolloin eräkirjallisuutta, varsinkin A. E. Järvisen kirjat kiehtoivat. Uudenvuoden jälkeen v.1951 isäni sanoi, että hän ostaa minulle kiväärin ja karhukoiran pennun. Aseen kanssa opettelin ampumaan kaatopaikalla rotat kohteena.

Keväällä meille tuli sitten karhukoiran urospentu Peni. Pennut olivat naapurimme Yrjö Rantalan kotipaikalta Parikkalasta ja heille tuli Penin veli Pete. Pentujen isä oli Ahmon Vorna, jonka isä oli Selki ja emä Nalle, molemmat Itä-Karjalasta. Pentujen emä oli Peikko. Sen emä oli hankittu Kuopiosta Sirolalta. Peikon lähisuvussa oli Sarik, joka oli Tuusikin ja Sjorgan (Juustjärveltä) pentu.

Kun Peni ja Pete olivat noin 7 kk:n ikäisiä, läksimme Ruunaan saloille tarkoituksena tarkkailla, kuinka veljekset liikkuivat oudossa maastossa. Kun kahvittelimme eräässä suosaarekkeessa, näimme koirien ryntäävän suon laitaan ja aloittavan kovan rähinän. Kaverini sanoi, että hiivi varovasti katsomaan, mikä siellä on. Noin reilun sadan metrin päässä suon laidalla oli upea näky. Karhuemo kahden poikasensa kanssa veti vainua. Noin 10 min. kuluttua karhuperhe äkkiä pakeni. Koirat tulivat luokseni. Hyvittelin niitä ja yhdessä totesimme ”Sinne män”. Kun tulimme autolle, näimme pankakoskelaisen Voitto Lahden tulevan pyörällään seuranaan kaksi karhukoiraa (narttu oli Selkin tytär). Hän kertoi saaneensa aamulla tiedon, että Ruunaassa oli nähty karhuperhe.

Syksyllä 1952 vein Penin Joensuun koiranäyttelyyn. Voittajaluokkaan pääsi neljä koiraa. Peni oli kolmas. Muut olivat Veikko Mielosen kasvatteja, kaksoisvalio Kytän poikia. Mielosella oli Usvan kennelissään sellaisia narttuja kuin Jepen Miina, Ilon Sisu ja Jalo Ärkky sekä Kärä. Näillä hän aloitteli uraansa.

Seuraavana syksynä oli Joensuussa Pohjois-Karjalan Kennelmiesten juhlanäyttely. Voittajaluokan kehässä oli Mielosen Veikko Rymyn kanssa ja minä Penin. Rymy oli kookas, erittäin komea, lähes kokomusta uros. Se vaan roikotti häntäänsä alas suorana. Tuomari oli selvästi epävarma, ”kumpa on ykkönen”. Sitten Vekkeli vähän huiputti kokematonta Penin isäntää. ”Annetaan koirien nuuhkaista”, Veikko sanoi. Rymy nosti häntänsä. Peli oli selvä. Ihmettelin, kun tuomari ei antanut voittajalle serttiä. Mielosen Veikon kanssa tapasimme monta vuosikymmentä eri yhteyksissä. Opin häneltä paljon.

Kun Peni oli 3-4 -vuotias tulin koulusta ja huomasin, että Lieksan saurahuoneen pihalla tapahtui jotain. Kaksinkantajan Väinö Heikkinen (ampui elämänsä aikana lähes 40 karhua) oli tuonut näytille kaksi ampumaansa uroskarhua. Hän, vanha tarkka-ampuja ja sissi, keräsi samalla rahaa veteraaneille. Kipasin äkkiä hakemassa Penin. Kun tulin paikalle, kysyi Väinö, että ”pelkääköhän tuo koirasi karhua”. Sanoin: ”Kohta nähdään.” Väinöllä oli siihen aikaan kaksi pientä maatiaispystykorvaa – hyviä karhunhaukkujia, jotka pitivät kovaa rähinää Penin nähdessään. Koirani vetäisi pari kertaa hajua ja syöksyi karhuun kiinni retuuttaen sitä takajalasta. Muutaman viikon päästä Väinön lankomies seisoi pihalla. ”Voisiko koirallasi astuttaa tämän?” Hommat hoidettiin. Seuraavana keväänä Peni astui rajavääpeli Pitkäsen nartun, Jepen Töpön.

Väinö Heikkisellä oli myöhemmin useita puhdasrotuisia. Minä näin Pöyröön Ronskin, joka sai Lieksan näyttelyssä sertin. Oli Virrankosken Pöyröön Romuluksen veli. Koirien vanhemmat olivat Hirven Romulus ja ensimmäinen karhukoirien käyttövalionarttu Pöyröön Mörkö (isä kaksoisvalio Kyttä). Mörkön emä Pöyröö oli Hirven Romuluksen tytär. Virrankoski asui Joensuussa mutta myöhemmin Kokkolassa. Hän aloitti siis uransa sukusiitoksella. Virrankosken kasvatteja oli etupäässä Pohjois-Suomessa. Heikkisellä olleet nartut Rippe (sertti Joensuusta) ja Seri olivat erinomaisia metsästyskoiria. Joku usvalainenkin Väinöllä oli. Vein joskus vieraitani katselemaan Heikkisen karhunkallokokoelmaa. Tein kerran hänen kanssaan pentukauppaa, mutta hän ilmoitti luovutusiässä, että ”tuli joku geneettinen häiriö, pennut olivat lyhytjalkaisia”. Serin tappoi susi.

Penillä oli erittäin suuri reviiri. Pääsääntöisesti pidimme sitä juoksulangassa mutta joskus laskimme sen jaloittelemaan. Se saattoi hävitä muutamaksi päiväksi. Joskus se oli joutunut kylätappeluun ja tuli kotiin nuolemaan haavojaan. Kerran haimme sen Ison Pielisen saaresta, kun olimme saaneet vihjeen navettaan suljetusta karhukoirasta. Kevätniemen rannasta lähti merkitty hevostie Pielisen rantakyliin Viensuulla. Eräs isäntä oli käynyt asioillaan Lieksassa. Kiimainen narttu oli ollut sidottuna reessä. Peni oli haistanut ”jäljen” ja painunut perässä.

Kerran eräs Kylänlahden isäntä tuli vihaisena haulikon kanssa ja väitti Penin ajaneen hänen lampaansa järveen. Ukko ei rauhoittunut ennenkuin naapurimme tuli kertomaan Penin olleen juoksulangassa ainakin kuukauden. Peni oli aina valmis lähtemään metsälle. Erään koulupäivän päätteeksi menimme Riihivaaran maastoon Nurmeksen tien varteen. Vähän aikaa kuljettuani Vaarassa kuulin Penin vihaista haukkua hyvin kaukaa. Tultuani haukun lähelle tiirailin kuuseen. Äkkiä siellä liikahti jotain harmaan ja valkoisen kirjavaa. Metsäkissa istui oksalla ja sähisi koiralle. Ennenkuin siitä savotasta selvittiin, alkoi päivä hämärtyä. Olin uudessa maastossa ja eksyksissä. Kun aamulla tulin kotiin, isäni sanoi: ”Syöhän nyt jotain ja sitten kouluun”. Joskus Peni kantoi kotiin kanoja ja kalkkunoita. Se pudotti ne elävinä portaillemme.

Pikkuveljeni vieraili ikätovereittensa luona vajaan kilometrin päässä kodistamme. Tie oli asumaton. Kerran oli jo tullut pimeä eikä katuvaloja ollut. Äitini kyseli monta kertaa, missä se poika viipyy. Peni pyysi ulos. Se oli mennyt taloon, jossa veljeni oli, haukkunut pojan edessä ja lopulta vetänyt housunlahkeesta. Kaverukset tulivat yhtämatkaa kotiin.

Jos läksin pyörällä Lieksan keskustaan, lukkoon kulkupeliäni ei tarvinnut panna, jos Peni oli mukana. Kysyin isältä, vieläkö tarvitset sota-ajan upseerivyötä. Tein siitä vetovaljaat. Peni sai hyvää liikuntaa keväthangilla, kun kiertelimme joskus Ison Pielisenkin puolella. Peni kuoli 5-vuotiaana jäätyään tukkirekan alle. Isäni sanoi: ”Otetaan uusi koira”.

Jouko Mutasen muistelmat on julkaistu Pystykorva-lehdessä vuonna 2014 seitsemässä osassa. Ne ovat nyt ensimmäistä kertaa luettavissa verkossa. Mutanen luovutti käsinkirjoittamansa alkuperäistekstit Suomen pystykorvajärjestölle vuonna 2012.