Yksi ensimmäisiä merkittäviä rodunjalostajia ja samalla varmasti tunnetuin oli porilainen kultaseppä Viktor Edvar Tammelin. Hän oli harrastanut suomalaisen ajokoiran kasvatustyötä 1870-luvulta lähtien. Tammelin oli 27-vuotias, kun hänen ja hopeanharmaan, mustalaikkuisen Hurtigin tiet kohtasivat. Komea Hurtig erottui selvästi kirjavasta maatiaisajokoirien joukosta paitsi ulkonäöltään, myös käyttöominaisuuksiltaan. Sitkeys, erinomainen metsästysinto, työskentelyvarmuus sekä ”komea kellonpuhtaana kaikuen helkkyvä haukku” olivat vain joitakin tämän huippuyksilön ominaisuuksista. Luonteeltaan Hurtigin kerrotaan olleen lauhkea ja älykäs. Hurtigin taustasta ja siitä, miten se päätyi Tammelinille on olemassa monta tarinaa, mutta on mahdollista, että sen vanhemmat olivat peräisin itse Venäjän keisari Aleksanteri II:n hovista.

1878 Tammelin osti ranskalaistaustaisen, suklaanruskean Trissan-nimisen nartun, jota Hurtigin tavoin voi pitää yhtenä suomenajokoira-rodun kantakoirista.

Väriä tärkeämpää Tammelinille olivat todennäköisesti koiran metsästysominaisuudet ja kestävä rakenne. Hurtigin ja Trissanin jälkeläisistä uros Rappo I oli täysin musta, lukuun ottamatta pään valkeita läikkiä. Ajan tavan mukaisesti Tammelin linjasi Hurtigia voimakkaasti yhdistämällä sitä myös sen omiin tyttäriin.

Hurtigin ja Trissanin kuoltua Tammelin osti 1884 Ruotsista hyvin valkokirjavan nartun Bella I, sekä lähes täysin mustan puhtaan harriernartun Nancy II:n. Bella I kantoi todennäköisesti harrier-veren lisäksi suonissaan myös norjalaisen dunkerin ja beaglen verta.

Koska Hurtig, Trissan, Rappo I, Bella I ja Nancy II olivat kaikki erinomaisia metsästyskoiria, niitä ja niiden jälkeläisiä käytettiin paljon siitokseen. 1912 laaditun tilaston mukaan siihen mennessä ajokokeissa palkituista 270 ajokoirasta peräti kaksi kolmasosaa oli osaksi näiden viiden koiran jälkeläisiä.

Vanhoilla päivillään Tammelin väitti itse kasvattaneensa 23 polvessa kaikkiaan 1762 ajokoiraa. Samalla hän harmitteli, että kun hänen parhaat yksilönsä olivat kuolleet, oli hän itsekin, mutta ennen kaikkea muut jalostajat pilanneet ”tammeliinareiden” veren hänen mielestään metsästykseen täysin kelvottomilla Hamilton- ja Schiller-koirilla.

Nimimerkki ”Priskus” Finska Kennelklubbens Tidskrift, nro 1/1917 (käännös Heidi Lahtinen)

Joskus käy niin – eikä se ole kovin harvinaistakaan – että hyviksi tiedetyt ja testatut koirat lakkaavat toimimasta lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa. Ei ole aina helppoa erottaa, onko tämä väliaikainen pahoinvointi fyysistä vai psyykkistä. Kuinka usein näetkään hyvän koiran metsästyspäivänä – tai mikä vielä ärsyttävämpää – metsästyskokeessa täysin ”epäonnistuvan”! Joskus tätä kurjuutta kestää pidempään ja varsinkin silloin, jos koira on vaihtanut omistajaa. Silloin selvä syy ovat koiralle uudet ja vieraat olosuhteet, entisen omistaja ikävöinti jne. Esimerkkejä tästä olisi pilvin pimein, mutta tyydyn tässä kertomaan vain parista ajokoiriin liittyvästä tapauksesta.

Vanha, kunniakas Ch. Någe – levätköön hän rauhassa – ostettiin nuorena Pohjanmaalta ja jo tuolloin sillä oli sangen hyvän koiran maine. Aluksi uusi omistaja ei katsonut olevansa oikeutettu purkamaan kauppaa, vaikka koira vaikutti olevan ominaisuuksiltaan tavallista keskitasoa, jos edes sitäkään. Vasta jonkin ajan kuluttua Någe alkoi väläytellä taitojaan ja näytti, mihin se kykeni, ja vähitellen tulimme kaikki tietämään, että se oli aivan ylivoimainen.

Krut Trio oli jo nuorena korkeasti palkittu ajokoira, joka omistajansa mukaan oli ”maailman paras”. Krut päätyi kuitenkin uusiin käsiin ja mikäli huhuihin on uskominen, herätti siellä mielipahaa. Minulla on edessäni kirje uudelta omistajalta, joka kirjoittaa koirasta muun muassa näin:

”Syksyllä 1915 Krut oli aivan taitamaton. Epäilen syyksi sitä, että hän on osallistunut metsästykseen liian vähän, eikä halua työskennellä koppeli-parinsa kanssa. Kun onnistuin hankkimaan hänelle tälle kaudelle sopivamman toverin ja kun olemme lisäksi ulkoilleet ahkerasti, on hän suureksi ilokseni muuttunut. Jänikselle hänestä tuskin tulee kovin hyvää raivoisan vauhtinsa vuoksi, mutta kettua hän ajaa hyvin ja innokkaasti. Syksyn aikana ammuin hänelle kolme kettua pisimmän ajon oltua viisi tuntia, vieläpä aivan mitättömällä etumatkalla. Jos ei kovasta vauhdista johtuvaa pientä epätasaisuutta ajossa oteta huomioon, on Krut Trio nykyisin aivan ensiluokkainen koira, ilman mitään rumia tapoja tai epämiellyttäviä piirteitä.” – Kuunnelkaa tätä!

Ennen vanhaan metsästystorvella puhalletut signaalit pitivät jahtiseurueen jäsenet ajan tasalla siitä, mitä milloinkin oli tapahtumassa. Ainakin periaatteessa.

Suomen Kennelklubi hyväksyi pääasiassa kapellimestari Albin Lindholmin ehdotusten pohjalta sävelletyt metsästyssignaalit vuonna 1900. Niitä moitittiin kuitenkin niin yksinkertaisiksi, tylsiksi ja jopa rumiksi, että sävelten käyttö jäi vähäiseksi.

1921 Kennelklubi hyväksyi uudet, säveltäjä K. A. Mårtensonin säveltämät metsästyssignaalit. Niitä taas pidettiin niin vaikeina, että harvan ”sunnuntaimuusikon” taidot riittivät niiden töräyttelyyn.

1960-luvun alussa heräsi huoli, että suomenajokoirat alkavat olla kooltaan liian suuria. Koiria ryhdyttiin mittaamaan aiempaa ahkerammin näyttelyissä, mutta tohtori Wäinö Avellan oli askeleen edellä. Hän oli aloittanut ajokoirien tarkat mittaukset näyttelyissä ja kokeissa jo 1958 ja punnitsemiset vuotta myöhemmin. Mittausten tuloksia löydät täältä.

Avellan suoritti punnituksia muun muassa Säkylän ja Punkaharjun Kilvassa. Jokainen koira punnittiin kolme kertaa; ensimmäiseksi ensimmäisenä koepäivänä juuri ennen metsään menoa, toisen kerran heti metsästä tultua ja kolmannen kerran toisena kilpailupäivänä, välittömästi metsästä palattua.

Varsinkin Säkylän tuloksia tohtori Avellan piti valaisevina, sillä Säkylässä tulostaso oli hyvä. Voittajaluokan 1-palkinnon saavuttanut koira menetti ottelun aikana painoaan keskimäärin 10 %. Tuloksettomat hakuerät ja lyhyet ajot eivät rasita koiraa niin paljon kuin pitkät ajot ja siksi painonpudotus oli pienempi, jos koiran tulos oli heikko. Avellanin mukaan voittajaluokan 1. palkinnolle oikeuttava suoritus vaatii koiralta erittäin raskasta työtä ja siksi sekä tulokselle että sen saavuttajalle on annettava sille kuuluva arvo ja kunnia.

Suomen Kennelklubin ensimmäisistä näyttelyistä lähtien ajokoirat olivat pitkään ylivoimaisesti suurin roturyhmä. Toki ensimmäisinä vuosikymmeninä, kun suomenajokoira vielä haki muotoaan, oli kyseessä sangen sekalainen ryhmä risteytettyjä, sekarotuisia suomalaisia, muita sekarotuisia ja niin sanottuja suomalaisia ajokoiria.

Metsästäjät arvostivat koiriensa käyttöominaisuuksia ja niin kokeiden järjestäminen kuin niihin osallistuminenkin oli aktiivista. Vuosina 1901-1902 järjestettiin kahdetkymmenet ajokokeet, joihin otti osaa yli 200 koiraa joko pareina eli niin kutsuttuina koppeleina tai – pikkuhiljaa yleistyen – yksin ajavina koirina.

1924 oli ennätysvuosi, mitä tuli sekä ajokoirien näyttely- että koekäyntien määrään. Kennelklubin kevätnäyttelyyn osallistui huikeat 170 ajokoiraa. Uusia tuomareita koulutettiin ja pohdittiin, että pitäisikö joidenkin kokeiden ja näyttelyiden koiramäärää ryhtyä rajoittamaan vaatimalla tuloksia aiemmista klubin hyväksymistä kokeista ja näyttelyistä.

Kun suomenmieliset ja koko maata edustavat harrastajat perustivat 1935 Kennelklubin rinnalle Suomen Kennel-Liiton, vaikutti se heti ensin mainitun koemääriin. Näyttelyihin osallistuttiin kuitenkin entisellä innolla ja monet Kennel-Liittoon liittyneet säilyttivät jäsenyytensä myös klubissa.

1930-luvun lähestyessään loppuaan ajokoiratoiminta eli parasta kukoistustaan. Suomenkielinen Kennel-Liitto järjesti 1937 Vierumäellä ajokoirakokeiden palkintotuomarikurssin, jolla oli useita kymmeniä osallistujia. Palkintotuomarikursseja ja ajokoirien ulkomuototuomarikursseja järjestettiin aktiivisesti eri puolilla Suomea. Myös erikoiskursseja järjestettiin – esimerkiksi keväällä 1939 Helsingissä perehdytettiin tuomareita pelkästään suomenajokoiran pään arvosteluun.

Marraskuussa 1939 syttynyt talvisota ja sitä seurannut jatkosota eivät lopettaneet ajokoiratoimintaa kokonaan, mutta siirsivät sen monilta osin säästöliekille.

Vaikeuksista huolimatta sota-aikanakin metsästyskoirat puolustivat paikkaansa. Kireä lihatilanne ja pienriistan jääminen vapaaseen kauppaan elvyttivät metsästyskoiraharrastusta ja varsinkin asemasodan aikana metsästystä harjoitettiin melko laajasti sekä rintamajoukoissa että rintaman takana.

Keväällä 1943 Kennel-Liiton vuosikokous päätti ottaa käyttöön niin kutsutut ajokoirien SOTAKOKEET.

Sota yhdisti niin kansaa kuin kennelväkeäkin. Kennelklubin aloitteesta aloitetut neuvottelut johtivat lopulta siihen, että toukokuussa 1944 Suomen Kennelklubi ja Suomen Kennel-Liitto solmivat sopimuksen yhteistyöstä.

Sopimuksen myötä järjestöt ryhtyivät pitämään yhteistä rotukirjaa ja tunnustivat toistensa näyttelyissä ja kokeissa jaetut palkinnot. Näyttely- ja koesäännöt, kuten rotujen standarditkin yhtenäistettiin. Samalla perustettiin Suomen Kennel-Keskuselin, joka jatkossa huolehti rotukirjan julkaisusta ja muista yhteistyön käytännön järjestelyistä.

Lähteet:

Suomen Kennel-Liiton Aikakauskirjat

Suomen Kennelklubin Aikakauskirjat

Suomen Kennel-Liiton 10-vuotisjuhlajulkaisu 1945

Pentti Lyytikäinen: Suomen ajokoirat – ja niiden harrastajat (1961)

Aarre Läntinen: Suomen Ajokoirajärjestön historia 1902-1992 (1993)

Finska Kennelklubbens Tidskrift nro 2-3, 1.12.1927

Eräänä päivänä äskettäisessä helmikuussa soi puhelimeni ja otettuani kuulotorven kouraani kuului sieltä tuttu ääni:

• Terve, terve, tää on Ravander.
• Terve vaan. Mitäs sulle kuuluu?
• Hyvää vaan! Katsos, minun piti kysyä, että voisitko tulla huomenillalla klo 8 Kämpiin? Juotaisiin siellä lasi teetä.
• No, enhän muista tällä hetkellä muuallekaan lupautuneeni. Mutta mistäs tämä tällainen näin äkillinen teenjuonti kesken kaiken?
• Katsos, meillä on tässä ollut sellainen pieni ajokoirakilpailu, joka nyt pitäisi ratkaista. Tässä syksyllä eräissä illanistujaisissa löimme Bergskaug ja minä vetoa siitä, kumpi tekee paremman vapaasti seisovan ajokoiraveistoksen. Kumpikaan ei ollut siihen saakka edes nähnyt muovailusavea, saatikka pitänyt sitä kädessään. Nyt on kummallakin veistoksensa valmiina, ja vapaasti ne seisovat ja pystyssä pysyvät. Ja nyt olisi arvosteltava, kumpi voiton perii. Sinä siis tulet?
• No, jopa on teillä sisua! Ja kaikenmoiseen riittää teillä aikaa ja innostusta. Mutta ei silti eikä senvuoksi. Kaunistahan se on. Onneksi olkoon! Ja ketäs sinne sitten tulee arvostelijoiksi?
• Ensinnäkin tulee sinne kolme vankkaa ajokoiramiestä, oikeita näyttelytuomareita: Kalle Rikala, Hermonen ja Konsén, yksi kuvanveistäjä: Elfgren, sinä olisit niinkuin julkisen sanan edustaja, ja lisäksi kolme, neljä muuta koirahullua ja asianharrastajaa.
• Onpa siinä jo asiantuntemusta. Täytyyhän sinne sitten laittautua. Harvoinhan tällaiseen tilaisuuteen osuu.
• Tervetuloa!

Astuin seuraavana iltana Kämpin määrättyyn yksityishuoneeseen melkein samaan aikaan kuin molemmat kilpaveikot. Kummallakin oli kainalossa paperikäärö, jonka varovasti asettivat pöydälle, ja molempien suupielissä karehti voitonvarma hymy kuten ainakin ennen ajokoirakilpailuja. Ja sitten kuori kumpikin kääröstään sisällön esille. Eikä siinä muu auttanut kuin tunnustaa, että ajokoiriahan ne olivat, ajokoiraveistoksia noin neljäsosa luonnollista kokoa ja määräyksen mukaan vapaasti seisovia, eikä ollenkaan hullumpia. Kumpikin kilpailijoista oli kaikki tehnyt omin käsin, niin savimuovailun kuin kipsiin valannan ja patinerauksenkin. Ja molemmat kuuluttivat heti:

• Nyt ei tarvitse kenenkään suutansa soukkana pitää. Jokainen saa vapaasti sanoa, mitä sylki suuhun tuo, ja haukkua, minkä ilkeää. Kyllä täällä kestetään, ja kiitollisuudella kaikki vastaanotetaan.

Katseltiin siinä veistoksia puolelta jos toiseltakin, mutta kellään ei ollut vielä halua lausua mielipidettään, varsinkaan kun ei koko ”arvostelulautakunta” ollut vielä koolla. Saatiin siinä ensin vähin erin kuulla luomistyön vaiheista, josta kävi selville, että synnytystuskat olivat olleet vaikeat. Toiselta oli veistos mennyt kolme, neljä kertaa rikki, kerran kymmeniksi palasiksi. Ja pää oli ollut tehtävä toistakymmentä kertaa uudelleen. Ja toinen kuulutti, että:

• Kyllähän tämä muovaileminen muuten helppoa ja mukavaa souvia olisi, kunhan vain saisi nuo rautalangat pysymään peitossa. Mutta ne kun tuppasivat aina törröttämään.

Kuten tunnettua on veistoksen runko tehtävä rautalangoista. Ravander oli muuten ollut ”kaukaa viisas”. Oli nimittäin ottanut kuvan, ennenkuin lähti arvostelutilaisuuteen, sillä olisihan saattanut käydä niinkin, ettei siitä olisi senjälkeen ollut muuta kuin atoomit jäljellä.

Ikävä kyllä ei allekirjoittaneella ollut tilaisuutta jäädä odottamaan palkintotuomareiden työn tulosta. Ettei sitä valmisteltaessa suinkaan sanoja valittu, sen ehdin kuitenkin kuulla. Jälkeenpäin sain läsnäolleilta joitakin verrattain epämääräisiä kilpailuselostuksia. Pääasia oli, että Ravander peri voiton. Veistokset oli arvioitu sekä kynologiselta että taiteelliselta kannalta, ja oikein pisteitä oli annettu. Niiden mukaan oli Ravaderin ”koira” kynologiselta kannalta, koirana arvosteltuna tullut lähelle ensi palkintoa, kun taas Bergskaugin olisi saanut näyttelyssä huonon kolmannen. Sensijaan oli Bergskaugin veistos taideteoksena asetettu edelle kilpailijansa luomusta. Ja päätä siinä oli kovin vaivattu ja järkeä paljon käytetty, ennenkuin tämä pulmallinen ajokoirakilpailu oli saatu ratkaistuksi.

Pakinaan liittyvistä kuvista näkee lukija kilpailleet luonnokset. Lisäksi pari muuta kilpailu-innostuksessa syntynyttä työtä hra Ravanderilta ja kaunis ajokoiranpää konttoripäällikkö S. T. Lehmukselta. Sehän osoittaa jo harvinaista harrastusta ajokoiramiesten keskuudessa kuvanveistoa kohtaan. Mitähän, jos me muutkin maallikot yrittäisimme? Epäilemättä kehittäisi se silmää huomaamaan helpommin koiriemme valo- ja varjopuolia.

Jurkka.

Anton Ravander, vuodesta 1936 lähtien Ravander-Rauas, (1890 – 1972) tuli sittemmin tunnetuksi suomalaisena kuvanveistäjänä, jonka kuuluisimpia töitä ovat kotieläinaiheiset pienoisveistokset. Yli neljänkymmenen vuoden uransa aikana Ravander-Rauas valmisti kipsiin valetut eläinveistokset jokaisesta suomalaisesta kotieläinlajista. Ravander-Rauas lahjoitti 117 kotieläinveistosta käsittävän kokoelman Helsingin yliopiston maatalousmuseoon vuonna 1971 Viikin koetilalla järjestetyssä juhlassa.

Ravander-Rauas oli koulutukseltaan somistaja ja laajempaa huomiota hänen veistoksensa saivat 1950-luvulla hänen ikuistettuaan marsalkka Mannerheimin rajakoira Marskin. Veistoksen kopioita myytiin suuria määriä, ja Ravander-Rauas luovutti osan tuloista hyväntekeväisyyteen sotainvalideille.

Kennelharrastajana Ravander-Rauas muovaili aluksi savesta koiraveistoksia. Maineen kiiriessä häneltä tilattiin opetustarkoituksiin veistokset kaikista suomalaisista kotieläimistä. Veistosten mallina käytettiin kunkin lajin palkintoyksilöitä. Ravander-Rauaksen mukaan vaikeimpia malleja olivat siat. Niille kun ei ollut annettu mitään tapakasvatusta, ja eläimen lajilleen tyypillinen käytös teki veistotyön lähes mahdottomaksi. Kanaveistoksen mallia hän taas kehui ihanteelliseksi, kun se istui lähes hievahtamatta sohvan päällä koko toimenpiteen ajan. Yleensä veistokset valmistettiin 1/6-kokoon, paitsi Olavinlinnan luonnollista kokoa oleva pässiveistos.

Veistoksen valmistuttua siitä otettiin valumuotti, jonka avulla siitä pystyttiin valmistamaan kopioita. Uransa päätteeksi taiteilija särki valumuotit, ja teosten monistaminen päättyi.

Pienoisveistokset olivat suosittuja lahja- ja muistoesineitä onnittelujen yhteydessä. Joinakin vuosina ajokoirapatsaita jaettiin myös suomenajokoirien SM-kisan, Kilvan voittajille.

Anton Ravander-Rauas palkittiin työstään Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1965.

Hans O. Bergskaug puolestaan oli ajokoiraharrastaja ja ajokokeiden palkintotuomari. Hän myös kasvatti Skogens -kennelnimellä ajokoiria, jotka polveutuivat ruotsalaisesta Kopparbergets -suvusta. Koulutukseltaan Bergskaug oli metsänhoitaja.

Lähteet:
Finska Kennelklubbens Tidskrift nro 2-3 1927
Finska Kennelklubin Tidskriftit
Pentti Lyytikäinen: Suomen ajokoirat – ja niiden harrastajat (1961)
Wikipedia

Arvo Suutarinen (Kennel Illinsaari) ja Kalevi Karsisto (Suo-sissin kennel) kasvattivat karkeakarvaisia saksanseisojia 1960- luvulta lähtien. Koiramuseo sai arvokkaan lahjoituksen, kun Arvo Suutarinen (s. 1924) lahjoitti museolle hänen ja Kalevi Kariston kuvaaman kaitafilmin vuodelta 1973. Ennen lahjoitustaan Suutarinen oli lisännyt kaitafilmiin valaisevan selostuksen.

Filmillä kerrotaan saksanseisojien koulutuksesta, niillä tapahtuvasta metsästyksestä ja esitellään Suutarisen ja Karsiston koiria tuolta aikakaudelta.

Filmin pituus on noin 42 minuuttia.

Muistitiedon tallettaminen on yksi museotyön tärkeistä tehtävistä ja niinpä sitä tehdään myös Koiramuseossamme. Jo muutaman vuoden ajana haastattelijamme ovat kiertäneet ympäri Suomea ja tallentaneet lukuisia mielenkiintoisia muistoja ja tarinoita etenkin kotimaisista roduista, mutta muistakin, kasvattajia, metsästäjiä ja rotujen aktiivisia harrastajia jututtaen.

Haastattelut ovat tyypillisesti 1 – 2 tunnin mittaisia ja täällä Koiramuseon kotisivuilla tarjoilemme teille niistä pieniä maistiaisia.

Maistiaisia lisätään sivuille aina silloin tällöin. Katso myös muut maistiaiset tähän liittyvistä tarinoista.

Maila Seikolan (os. Jaakkola) perhe joutui jättämään Karjalan Salmin sotien jälkeen ja kotiutui Laitilaan. Mailan Mikko-isä kasvatti karjalankarhukoiria. Maistiainen paljastaa muun muassa sen, miksi Mikko ei ollut aktiivinen koiranäyttelyharrastaja.

Lämmin kiitos kaikille tähänastisille kertojille arvokkaasta panoksestanne hankkelle!

Muistitiedon tallettaminen on yksi museotyön tärkeistä tehtävistä ja niinpä sitä tehdään myös Koiramuseossamme. Jo muutaman vuoden ajana haastattelijamme ovat kiertäneet ympäri Suomea ja tallentaneet lukuisia mielenkiintoisia muistoja ja tarinoita etenkin kotimaisista roduista, mutta muistakin, kasvattajia, metsästäjiä ja rotujen aktiivisia harrastajia jututtaen.

Haastattelut ovat tyypillisesti 1 – 2 tunnin mittaisia ja täällä Koiramuseon kotisivuilla tarjoilemme teille niistä pieniä maistiaisia.

Maistiaisia lisätään sivuille aina silloin tällöin. Katso myös muut maistiaiset tähän liittyvistä tarinoista.

Kertojamme Aimo Kakkisen omasta toiveesta haastattelu pidettiin komeassa Sotajoen Kämppäkartanossa, joka on tuttu monelle Savukoskella suomenpystykorvan tai pohjanpystykorvan kanssa erästävälle. Läheisellä Rovalan kylällä syntyneelle, kasvaneelle ja pitkään yli eläkeiän asuneelle Aimolle itäisen Savukosken maastot ovat tulleet lukemattomilla pyyntireissuilla tutuiksi.

Lämmin kiitos kaikille tähänastisille kertojille arvokkaasta panoksestanne hankkelle!

Muistitiedon tallettaminen on yksi museotyön tärkeistä tehtävistä ja niinpä sitä tehdään myös Koiramuseossamme. Jo muutaman vuoden ajana haastattelijamme ovat kiertäneet ympäri Suomea ja tallentaneet lukuisia mielenkiintoisia muistoja ja tarinoita etenkin kotimaisista roduista, mutta muistakin, kasvattajia, metsästäjiä ja rotujen aktiivisia harrastajia jututtaen.

Haastattelut ovat tyypillisesti 1 – 2 tunnin mittaisia ja täällä Koiramuseon kotisivuilla tarjoilemme teille niistä pieniä maistiaisia.

Maistiaisia lisätään sivuille aina silloin tällöin. Katso myös muut maistiaiset tähän liittyvistä tarinoista.

Tämä maistiainen tarjoaa kurkistuksen siihen, miten reilut 50 vuotta sitten päättäväinen Betty Iivonen opetteli metsästämään Kuhmon Korkanan ja Jonkerin rajavartioasemilla asuessaan. Hänen miehensä, yliluutnantti evp Tauno Iivonen kertoo meille, miten Bettystä tuli taitava jäniksenpyytäjä.

Lämmin kiitos kaikille tähänastisille kertojille arvokkaasta panoksestanne hankkelle!