Trio, Träff, Luvia ja muut

On sanottu, että ihanteellisin suomalainen ajokoira olisi saatu aikaan, jos siihen olisi voitu ottaa Träff-koirien metsästysinto, Trio-koirien ajokyky ja Lindholmin koirien virheetön ajotapa. Ulkomuotoon olisi ollut otettava Lindholmin koirien jalat, Trio-koirien jalous ja Träff-koirien värit

1800-luvun lopussa ajokoirakanta koostui erilaisista ulkomaalaisista roduista sekä mitä kirjavimmista sekarotuisista ajokoirista. Kun yhtenäistä maatiaisajokoirakantaa ei Suomessa ollut, ryhtyivät kasvattajat jalostamaan rotua oma käyttötarpeensa ja omat kauneusihanteensa edellä.

”Parhaan” suomalaisen ajokoiran luomiseksi perustettiin siitosrenkaita ja -yhdistyksiä, joiden ensisijainen tavoite oli kasvattaa oman ihanteen mukaisia koiria. Tätä tavoitetta tukivat ryhmittymän sisäiset säännöt, jotka varjelivat omaa linjaa ”vieraalta vereltä”. Siitosyhdistysten lisäksi jalostustyötä harjoittivat myös yksityiset kasvattajat joko kennelnimellä tai ilman sitä.

Trio

Heti 1900-luvun alussa intohimoinen ajokoira- ja kennelmies Kalle Rikala ryhtyi puuhaamaan Trio-siitosyhdistystä. 1903 Kalle Rikala, H. K. Grannberg, K. A. Saarinen, Petter Forsström ja muutamat muut asiasta innostuneet muodostivat kennelklubin yhteyteen Trio-siitosyhdistyksen, jonka tarkoituksena oli ”ajokykyisen, jalon, keveän ja kolmivärisen ajokoirarodun aikaansaaminen”. Kantakoirana oli tunnettu siitosnarttu Stella VIII 643 III.

Työ Trio-siitosyhdistyksessä oli epävirallisesti aloitettu jo muutamaa vuotta aikaisemmin, 1900. Siitosyhdistyksen säännöt hyväksyttiin vasta 1912.

Trio on ainoa ennen ensimmäistä maailmansotaa perustetuista kolmesta siitosyhdistyksestä (Trio, Lindholm-yhtymä ja Träff-rengas), joka 20-luvulle tultaessa oli saanut kasvatettua sukurekisteriinsä kirjatut koirat sataan yksilöön. Rikala arvioi, että vasta 250-300 täysikasvuista, riittävän yhtenäistä koiraa olisi se taso, jolloin voitaisiin mahdollisesti puhua kannasta tai jopa rodusta.

Trio-siitosyhdistyksen johdonmukainen jalostustyö tuotti tulosta. Maineikkaimpia Trio-koiria olivat Kalle Rikalan omistama kantanarttu Stella VIII:n poika Härmi Trio 787 IV, J. Fontellin Nogi II Trio 1898 VII, K. A. Saarisen Pilkku Trio 1187 V sekä suosittu jalostusuros Dux Trio 438 X, jonka omisti tamperelainen J. Gyllenberg.

1930-luvulle asti toiminut yhdistys on vaikuttanut ratkaisevasti suomenajokoiran kehitykseen.

Triolaisuus

Kun Träff-renkaan johtohahmo J. D. Wadén esitti eräillä 1920-luvun alkupuolen ajokoirapäivillä toivomuksen, että Trio-siitosyhdistys luopuisi ”kantakirjaansa merkitsemästä muita kuin oman siitosyhdistyksen jäsenten kasvattamia koiria, Trio-siitosyhdistykselle suuremmoisine tuloksineen kun ilman sitäkin jäisi liiemmäksikin kunniaa”, kielsi Rikala yhdistyksensä tavoittelevan kunniaa. Ainoa päämäärä oli oman koirakannan paremmaksi kehittäminen, eikä sillä ollut merkitystä, kuka oli kasvattaja, kunhan koira oli Trio-veren edustava kantaja.

Omiaan Kalle Rikala kuitenkin puolusti mustasukkaisesti ja oli näreissään, kun Uno Baskin Kouvolassa perustama Halu-yhdistys astutti kantakoirakseen nimeämänsä Vainu-Halun ensin Dux Triolla ja myöhemmin Killi Triolla, sekä syntyneet pennut minkä milläkin parituskumppanilla. Tidskriftissä 1922 Rikala purki harmiaan: ”Näin syntynyt aines on ulkomuodoltaan jotenkin sekalaista. Osa on omaperäistä, sanoisinko hammarströmiläistä hiirenharmaata tyyppiä, osa meidän muotoa ja pienempi kolmasosa siltä väliltä. Näistä ovat tähän asti Trio-tyyppiset kuuluneet yhdistyksemme harrastuspiiriin ja on näiden Trio-veri-indeksi ollut jotenkin korkea. Me tervehdimme uutta siitosyhdistystä tervetulleeksi yhteiselle työvainiolle ja toivotamme vanhemman veljen mielellä sille menestystä työssään. Sen päämäärä on toinen kuin meidän, sen ihannetyyppi poikkeaa ulkomuodoltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan meidän tyypistämme, mitä seikkaa siitos- ja kanta-aineistoa valitessa on pidettävä mielessä.Haluamatta esittää mitään vaatimuksia veremme jälkeläisiin nähden siinä haarassa, tahdomme painostaa sitä seikkaa, että uuden yhdistyksen oman edun ja ajokoirasiitosyhdistysten työperiaatteen mukaisesti olisi nyt syytä käyttää vain omatyyppistä siitoseläimistöä. Halu-yhdistyksen kantamerkin antaminen sellaiselle koiralle kuin esim Veiju-Halu, joka sekä eksteriörilleen että metsästysominaisuuksilleen on selvintä Trio-tyyppiä ja Halu-päämäärälle vieras, on sekä harhaanviepää että siitoseläimen merkintänä epäviisasta.”

Jos jalostuksessa mieli onnistua, oli Rikalan mielestä tärkeää panostaa kantakoirien laatuun. Koiramateriaalia oli myös oltava riittävästi, jotta käyttö- tai ulkomuoto-ominaisuuksiltaan sopimattomat koirat oli varaa karsia. Jalostustyössä piti olla johdonmukainen ja pitkäjänteinen.

Lindholmin A. L. S. A.

Trion vanavedessä oman jalostustyönsä aloitti kapellimestari Albin Lindholm, jonka perustaman ajokoirayhdistyksen säännöt keisarillinen senaatti vahvisti ja hyväksyi vuonna 1904. Lindholmin yhdistys oli Suomen ensimmäinen yksityinen siitosyhdistys.

Soitonjohtaja Albin Lindholm, kaartinkapteeni Artur Lindberg, kamreeri Harald Bengelsdorff, maanomistaja C. D. v. Wahlberg ja kamariherra P. H. Ståhlberg perustivat Lindholmin nimeä kantavan yhdistyksen, jonka tavoitteena oli Lindholmin ajokoirakantaan kuuluvien koirien jalostaminen ja levittäminen.

Lindholm’in lisänimeä kantavien koirien ulkomuodosta säännöt sanoivat näin:

– Väri hirvenpunainen taikka ruskea, selkä musta. Pienet valkeat täplät rinnassa ja jaloissa suvaittiin.

– Karva kiiltävä ja tiheä.

– Keskikorkeus 55 – 60 cm, pää pitkä, otsakuhmu matala, kirsu musta, korvat keskikokoiset ja hyvin asettuneet, silmät tummat, kaula keskinkertaisen pitkä.

– Selkä suora, rinta syvä, mutta ei erittäin leveä, lavat pitkät, viistot ja voimakkaat.

– Etukoivet tukevat, sivulta katsoen ylhäältä levenevät, reidet leveät, pitkät ja runsaslihaksiset, kintut suorat, jalat suoraan etenevät ja kannuksettomat, varpaat tiiviit.

– Häntä sapelinkaaressa.

– Kokonaiskuva erittäin sopusuhtainen, jalo ja voimakas, mutta ei raskas.

Yhdistys hankki jäsenilleen aikuisia ajokoiria ja pentuja, joista jäsenet olivat velvollisia pitämään hyvää huolta. Siitospäätökset teki siitosjohtaja, joka tosin oli velvollinen kysymään vähintään kahden johtokunnan jäsenen mielipidettä ennen lopullista päätöksentekoa. Lindholmin koirien nimeen liitettiin usein myös kirjainyhdistelmä A. L. S. A. (Albin Lindholms Stövare-Association)

Lindholmin linja oli sikäli harvinainen, että se ei kovinkaan paljoa pohjautunut Tammelinin koiriin. Kantaemässä Stella VI:ssa oli muun muassa roschierin ja schiller -ajokoirien verta. Yksi näiden, aikakautensa kauneimpina pidettyjen koirien kuuluisimmista yksilöistä oli narttu Varma Valo 648 III. Varma Valo ja sen neljä jälkeläistä Valo, Vesa, Veli ja Vaara herättivät suurta huomiota Helsingin näyttelyssä 1902 ”risteytettyjen mustanruskeiden ajokoirien” luokassa.

Monen pienen siitosyhdistyksen kohtalona oli joko sortua liialliseen sukusiitokseen tai sulautua isompiin ja näin kävi myös Lindholmin linjalle. 1920-luvulle tultaessa kauniit Lindholmin koirat olivat lähes kuolleet sukupuuttoon.

Träff

Hovineuvos Daniel Johannes Wadén esitti vuoden 1909 tidskriftissä toiveen, että Hurtigin ja Trissanin pojan, Rappo I:n elossa olevat jälkeläiset perustaisivat siitosrenkaan tammeliinareiden kantavanhempien perimän säilyttämiseksi. Vuotta myöhemmin koossa oli jo parikymmentä asiasta kiinnostunutta harrastajaa eri puolilta Suomea. Siihen mennessä oli jo selvinnyt, että Rappo I:n ja Bella I:n tyttärenpoika Träff 387 II olisi sopivin yksilö siitosrenkaan kantakoiraksi. Träff oli syntynyt vuonna 1889 ja sen omisti vaasalainen everstiluutnantti E. Alfthan. Träff oli komea ja kolmivärinen ja kun se oli Vaasan näyttelyssä palkittu ensimmäisellä palkinnolla, tuli siitä suosittu siitoskoira. Tätä edesauttoivat myös Träffin hyvät käyttöominaisuudet.

Träff-renkaan tarkoituksena oli kotimaisen siitostyön vakauttaminen ja ulkomaisen ajokoira-aineksen tuonnin lopettaminen. Träff-renkaan toimintaa johti hovineuvos Dan. Joh. Wadén ja 1920-luvun alussa siitosneuvostoon kuuluivat varsinaisina jäseninä hänen lisäkseen Rafael Reinius ja Hj. Carpelan. Siitosrengas päätti siitosyhdistelmistä yhteistyössä nartunomistajan kanssa, eikä tämän ollut pakko valita yhdistyksen ehdottamaa urosta nartulleen, vaikka sitä vahvasti suositeltiin.

Suomalaisiin oloihin sopivimpana Träff-renkaankin piirissä pidettiin kevyttä, mustaa, ruskeaa tai kolmiväristä ajokoiratyyppiä. Monet yksityiset kasvattajat ja uudet siitosyhdistykset löysivät omat kantakoiransa Träff-koirista. Alkuinnostuksen jälkeen rengas kohtasi vastoinkäymisiä, mikä lamautti toiminnan vuosiksi 1924-1932, kunnes yhtenä muutamista 1929 syntynyt Ukko av Huuna- Träff 7568 XV puhalsi uutta tuulta purjeisiin. Ukkoa käytettiin erittäin paljon siitokseen ja sen laskettiin astuneen vuosina 1934-1939 ainakin 57 narttua. Myös Ukon emä, Sippan 3820 XIII, oli menestynyt sekä näyttelyissä että kokeissa.

Ennen renkaan perustamista Wadén oli tutkinut tarkkaan sukutauluja ja epäili vahvasti, että laaja eriperintäinen suku saattoi olla Tammelinin koirien hyvien metsästysominaisuuksien salaisuus. Tästä huolimatta Träff-rengas harjoitti ajan tavan mukaisesti vahvaa linjasiitosta kantakoirasta Träffistä alkaen.

1960-luvulle tultaessa Träff-rengas oli vaihtunut varsinaisesta siitosyhdistyksestä lähinnä aatteelliseksi metsästysyhdistykseksi.

Ainrotu

Matkaselän asemapäällikkö J. Berg omisti 1899 syntyneen Ai-nimisen ruskean, sekarotuisen ajokoirauroksen, joka viisivuotiaana, heti Bergille tultuaan palkittiin Karjalan ajokoiraosaston ajokokeessa ensimmäisellä palkinnolla ja tuli näin merkityksi rotukirjaan. Joidenkin tietojen mukaan Ain isä Träff oli Stella VIII Trion 643 pentuesisar ja emän suvussa oli vahvasti sekä ruotsalaista että saksalaista verta.

1909 perustettiin Bergin johdolla toimikunta, jonka pyrkimyksenä oli jalostaa ja kehittää Aista 1060 V polveutuvia ajokoiria ylläpitämällä kantakirjaa, järjestämällä kilpailuja ja antamalla siitosneuvoja. Toimikunnan muodosti vähintään viisi kennelklubin jäsentä ja se teki yhteistyötä Ain-rotuisten koirien omistajien kanssa. Lisänimeä ”Ainrotua” olivat oikeutettuan käyttämään suoraan Aista polveutuvat koirat, jotka oli kirjattu toimikunnan huostassa olevaan kantakirjaan.

Kuuluisin Ain jälkeläisistä oli 1908 syntynyt uros Metsä Poja Ainrotua 1888 VII. Metsä Pojasta tuli muun muassa Halu-siitosyhdistyksen kantakoiran, Vainu Halun isä ja sen omisti kuopiolainen apteekkari Evald Piispanen. Tidskriftissä vuodelta 1911 Metsä Pojan kuvataan jo nuorena singahtaneen ajokokeiden tähdeksi. Pojan kehuttiin olevan hyvärakenteinen, mutta samalla muistutettiin, että sen pitäisi jättää astumasta kevyet ja korkeajalkaiset nartut.

Metsä Pojan koeselostus vuodelta 1913

Marraskuun 3. päivänä 1913 palkintotuomari Rudolf Streng, Metsä Pojan omistaja maisteri Evald Piispanen kanssa ja Haminalahden Metsästysseuran jahtimestari Johan Filppu lähtivät ajokokeeseen Metsä Pojan kanssa Haminalahden metsästystuvalta. Kyseessä oli kilpailu Strengin metsästysseuralle lahjoittamasta kiertopalkinnosta, Savon Sarvesta. Ilma oli kirkas ja tyyni.

”Kuljettuamme noin kilometrin matkan huomasimme tuoreita jäniksen jälkiä lumessa. Poja oli juuri laskettu irti ja huomasi ne myöskin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin haukku alkoi eikä kauan viipynyt ennekuin näimme jäniksen huimaa vauhtia Poja kintereillä täyttä nelisten laukkaavan mäen rinnettä alas ja poikki joen syvään hongikkoon, jolloin riensimme perästä ja kuljettuamme parisen kilometriä eteenpäin kuulimme haukusta, että jänis oli alkannut tehdä säännöllisiä kierroksia, kiertäen soita ja mäkiä.

Kerran satuimme Piispanen ja minä eräälle metsätielle ja tullessamme sinne huomasimme me, että jänis oli tulla tupsahtanut tielle meitä vastaan, vaan ehti se kääntää metsään meidän sitä näkemättä. Ja nyt seurasi mitä kauneinta ajoa. Kului tunti, kului kaksi, kului kolmaskin ilman mitään taptia (hukkaa). Silloin kuului pyssyn pauke. Ampuja oli varmaankin jahtimestari Filppu, koska emme olleet häntä pitkään aikaan nähneet. Odotimme neljännes tuntia, jo tuli Filppu Pojan ajama jänis ammuttuna. Tämä oli kauneinta ajoa, minkä allekirjoittanut, joka on paljon Metsä Pojan kanssa metsästänyt, oli kuullut. Metsä Poja voitti loistavasti Savon Sarven, joka 3:sti voitettuna joutui ikiomaisuudeksi Maisteri Evald Piispaselle.

Kuopiossa huhtikuun 21 päivänä 1914, Rudolf Streng, pormestari”

Ain kuolinilmoitus julkaistiin kennelklubin tidskriftissä keväällä 1909. Ai kuoli ammuttuna 20.2.1909, mikä muistokirjoituksesta päätellen oli järkytys ja yllätys sen 4,5 vuotta omistaneelle Bergille: ”Kuin salaman iskemänä sortui verissään maahan uljas, urho Ai – ajokoiranero, kuten harvat. Muistonsa eläköön jälkeläisissään.”

Luvia

1922 perustettiin maan viides ajokoirasiitosyhdistys, ”Luvia Ajokoirasiitosyhdistys r.y.” Yhdistyksen perusti luvialainen insinööri Niilo Hermonen. Ollessaan seitsemännellä luokalla koulussa, Hermonen sai ensimmäisen oman ajokoiransa lahjaksi porilaiselta postiljooni K. Nordlingilta vuonna 1904. Koiran nimi oli Heku-Luvia 25 VIII ja siitä tuli Luvia-koirien kantaisä.

Niilo Hermonen oli poikasesta lähtien ollut innokas metsästäjä ja ennen Heku-Luviaa hän vei metsälle lainakoiria. Kasvattamisella ei aluksi ollut sen korkeampaa tavoitetta kuin saada itselleen pentu Heku-Luviasta, joka oli iskenyt isäntäänsä varsinaisen ajokoirakipinän.

Luvia oli Trion ohella yksi aktiivisimmista ja pisimpään toimineista ajokoirasiitosyhdistyksistä.

Oman tiensä kulkija

Kun Heku alkoi herättää kiinnostusta useammassa nartunomistajassa, halusi Hermonen jättää jokaisesta pentueesta yhden pennun itselleen. Enimmillään hänellä oli peräti kuusi ajokoiraa ja yksi kettuterrieri – kiitos vanhempien ymmärtäväisyyden ja kotina olleen Luvian pappilan väljät tilat.

Luvia-kasvattajanimen Hermonen oli rekisteröinyt jo 1917. Tässä vaiheessa ajokoirainnostus oli tarttunut myös Hermosen ystäväpiiriin.

Aluksi ystävykset harkitsivat Träff-renkaaseen liittymistä, mutta päättivät sittenkin oman yhdistyksen olevan parempi vaihtoehto. Luvia Ajokoirasiitosyhdistys r.y.:n perustajia olivat mm maanmittausinsinööri Niilo Hermonen, varatuomari Harald Lindblad ja insinööri Arvo Kyykoski. Kyykosken vaatimus oli se, että yhdistys kantaisi heidän syntymäpitäjänsä Luvian nimeä.

Luvia- koirien värillä ei ollut suurta väliä, mutta rakenteeltaan niiden toivottiin olevan rotevanpuoleisia, voimakkaita koiria, joilla saattoi olla raskaanpuoleinen pää. Koirankasvatuksessa Hermoselle tärkeitä mentoreita olivat hänen ystävänsä pormestari August Rydman ja konttoristi Rafael Wallberg. Siitosvalinnat olivat sangen onnistuneita ja Hermonen kehittyi harrastuksessaan niin eteväksi, että hän hyvällä tuloksella antoi ohjeita ajokoiran kasvatukseen myös tovereilleen.

Ensimmäisen 25 vuoden (1912-1937) aikana Hermonen laski kasvattaneensa 23 pentuetta, joista oli eloon jäänyt alun toistasataa koiraa. Näistä ensimmäisellä palkinnolla näyttelyssä oli palkittu 17 ja kokeissa kuusi. Hermosen harmiksi moni hyvä kasvatti oli sellaisella omistajalla, joka ei innostunut viemään koiraansa näyttelyyn tai kokeisiin.

Paitsi hyviksi käyttökoiriksi metsässä, kasvattien omistajat kehuivat luvialaisiaan mainioiksi kotikoiriksi viisaan ja rauhallisen luonteen vuoksi.

Pienoisen kohahduksen ajokoirapiireissä aiheutti Niilo Hermosen rohkea päätös tuoda sukuun uutta verta tuottamalla Englannista kenneliinsä puhdas harrieruros Whistler 9040 XVII. Hermonen puolustautui muistuttamalla, että Heku-Luviassakin oli ollut noin kolmannes Tammelinin tuottamien harrierien verta. Whistler astui kolme Luvia-narttua ja yhden muuta verisuuntaa olevan nartun. Hermonen oli tyytyväinen pentujen ulkomuotoon ja käyttöominaisuudetkin olivat vähintään tyydyttäviä, osaksi hyviäkin.

Luvia-koirilla metsästettiin sekä jänistä että kettua ja ne tunnettiin ympäri Suomen, jopa Ruotsissa asti.

Halu

Agonomi Uno Baskin, eläinlääkäri Erik Baskin sekä vapaaherra Rabbe Wreden 1920 perustama Halu-siitosyhdistys aloitti toimintansa ripeästi. Vuoteen 1927 mennessä oli syntynyt peräti 150 Halu-koiraa, joista 25:lle oli annettu lisänimeksi ”Halu”.

Baskin veljekset olivat perineet ajokoira- ja metsästysharrastuksensa synnyinkodistaan. Kun Uno Bask Pohjois-Karjalassa tutustui tunnettuihin nurmeslaisiin ajokoiramiehiin ja heidän mainioihin koiriinsa, ihastui hän erityisesti näihin niin kutsuttuihin ”hammarstömiläisiin” ajokoiriin. Uno hankki veljelleen Erikille pennun Lauri Tolvasen tunnetusta nartusta Neppe 601 VIII. Narttupentu varttui siitosyhdistyksen kantakoiraksi Halu 379 VIII.

Halu paritettiin aikanaan aikakauden tunnetuiman koekoiran, Metsä Poja Ainrotua 1888 VII kanssa ja tästä pentueesta syntyi Uno Baskin kuuluisa siitosnarttu Vainu Halu 627 VIII. Vaikka kaikki siitosyhdistyksen tulevat koirat polveutuivat Vainu Halusta, pitivät Baskit itse Halua varsinaisena kantakoiranaan.

Vainu Halun ohella kuuluisia Halu-koiria olivat Veiju Halu 2736 XII, muotovalio Bobi Halu 4561 XIV sekä käyttövalio Kiva Halu 12413 XXI. Kolme ensin mainittua kuuluivat myös Ajokoiraosaston erikoiskantakirjaan, kuten kymmenet muutkin Halu-ajokoirat.

Maamme rajat ylittävää mainetta Halu-koirille toi kuitenkin 1930 syntynyt narttu Peuha Halu 9751 XVIII, joka voitti vuosina 1936 ja 1937 järjestetyn Suomi-Ruotsi maaottelun. Muutamia 1920- ja 1930-luvulla vaikuttaneita Halu-koiria löydät täältä.

Lähteet:

Suomen Kennelklubin rotukirjat ja kalenterit

Suomen Kennelklubin Ajokoiraosasto 1902-1942 (1944)

Pentti Lyytikäinen: SUOMEN AJOKOIRAT – ja niiden harrastajat (1961)

Teemu Aalto: Suomen Kennelliitto – Finska Kennelklubben ry:n historia osa I 1889-1935 (1991)

Matti Envall: Suomenajokoira & ajokoirametsästys (2005)

Suomen Kennelklubin ja Suomen Kennel-Liiton tidskriftit ja aikakauskirjat