Ajokoiratähtiä eri vuosikymmeniltä

Någe 1899 VII, 1905 syntynyt uros

Mustanruskea, turpeakaulaiseksi kuvattu Någe oli koechampioni ja maamme kuuluisin ajokoira vuosina 1905-1914. Helsinkiläisten herrojen Cabell, Hallman ja Cajander omistama uros voitti vuosina 1909-1911 Suomen Kennelklubin yleiset ajokokeet kolmena vuonna peräkkäin, mikä oli huikea saavutus. Voittojensa myötä Någesta tuli ajokoiriemme ensimmäinen käyttövalio.

Vaasalaisen toimittaja A. Strandbergin kasvattama Någe oli kovasukuinen koira ja Träffin jälkeläinen kolmannessa polvessa. Träffistä polveutuva Någen isä Kalle II tunnettiin Vaasan läänissä hyvänä jalostuskoirana, kun taas emän suvusta löytyi puhtaan vaasalaisen lisäksi myös maatiaisverta. Någen emän Lunon vanhemmat olivat Truls ja Silva, joista ensinmainitun isä oli tuntematon, joskin puhtaaksi ”Vaasanajokoiraksi” epäilty uros. Silvan emänemä oli ”maatiaisajokoira” Lona. Emänsä puolelta Någe oli saanut hieman myös Tammeliinari-perimää. Någessa yhdistyi onnistuneella tavalla pisara maatiaisverta harrieriin, Hamiltoniin ja Tammelinin Hurtigiin. Någe oli hyvistä osasista rakentunut erinomainen kokonaisuus.

Kennelklubin tidskriftissä vuodelta 1911 nimimerkki ”Breeder” luo monisivuisessa kirjoituksessaan yleissilmäyksen silloiseen ajokoirakantaan. ”Breeder” kirjoittaa Någen olevan yhden varmimmista ajokokeisiin osallistuneista koirista. Kerta toisensa jälkeen Någe onnistui, eikä koskaan epäonnistunut. Ominaisuuksiltaan Någe hipoi täydellisyyttä – metsällä se ei sortunut löysyyteen ja ruumiinrakenne sillä oli hyvä ja pää kaunis.

Jos paljon hyvää, niin yksi ikävä vikakin Någella oli, sillä sitä pidettiin huonona periyttäjänä. Tosin nimimerkki ”Breeder” ei tätä täysin allekirjoittanut, sillä ainakin kolme Någen pentua oli menestynyt hyvin syksyn 1911 ajokokeissa.

Pilkku Trio 1187 V, 1903 syntynyt narttu

Tyrvääläisen insinööri K. A. Saarisen omistama ja kasvattama Pilkku-Trio oli Någen tapaan niitä koiria, ”jotka eivät kokeissa koskaan epäonnistuneet”. Pilkku oli Trio-siitosyhdistyksen kantanartun Stella Trion 643 III ja Stormin 823 jälkeläinen ja Kalle Rikalan Härmi-Trion 787 V ohella aikansa maineikkaimpia Trio-koiria. Stellan kautta Pilkku sai suoniinsa ruotsalaista Seton (foxhound)-verta ja Pilkun isän, Stormin, huhuttiin olevan kylärakki.

Pilkku-Trio oli metsällä ahkera, nopea löytämään jäniksen, jälkitarkka ja aivan uupumaton. Se piti hyvin yhteyttä metsästäjiin, vaikka nuorempana jäi säännöllisesti metsästyksen päätyttyä metsään. Pilkulla oli ajaessaan tapana painaa mieleensä myös muut kuin ajossa olleen jäniksen jäljet ja niinpä se usein jättikin tulematta kaadolle ja lähti sen sijaan ottamaan ylös uutta jänistä.

Pilkku ei koskaan herätellyt, eikä myöskään ”puhunut turhaan”. Ajo alkoi usein omituisella yskinnällä, mutta pian ääni jo selkisi.
Luonteeltaan Pilkku-Trio oli sympaattinen ja kotioloissa hiljainen ja tyytyväinen. Metsään mentäessä se pysyi ajopeleissä kiinnipanematta aloillaan, usein epämukavassakin paikassa. Ainoa merkki, josta saattoi päätellä Pilkun olevan matkalla mielityöhönsä oli, että se rattailla tai reessä metsään mentäessä aina innokkaasti läähätti kieli pitkänä, olipa ilma kuinka kylmä tahansa.

Eräänä syksynä Pilkulta ammuttiin syyskuun aikana 53 jänistä 54:stä. Karkuun päässyt oli pieni ja vikkelä, vain kaniinin kokoinen. Sitäkin Pilkku ajoi sitkeästi kaksi tuntia, mutta kun jänis onnistui kivikkoisessa ja tiheikköisessä maastossa väistelemään metsästäjien ampumat haulisuihkut, todettiin jänis kuolemattomaksi ja koira otettiin ajosta kiinni.
Pilkku kuoli kymmenvuotiaana pentuvuoteelleen.

Santtu 371 VIII, 1909 syntynyt uros

Tamperelaisen filosofian maisteri Toivo Kaipion näyttelypalkinnoton uros, jota luonnehdittiin vuosina 1916-1921 maamme parhaaksi käyttökoiraksi. Santtu oli yksi turkulaisen insinööri Fritiof Lönnqvistin Furuborg -kennelin kantakoirien esivanhemmista.
Jo ennen huippukausiaan Santtu osoitti erinomaisia käyttötaipumuksia. Tämä koeselostus 26.10.1913 järjestetystä Kuljun yksityisestä ajokoirakilpailusta antaa niistä jonkinlaisen käsityksen. Jalostuskoirana Santtu herätti kuitenkin ristiriitaisia tunteita, sillä sen emän suku oli suureksi osaksi hämärän peitossa.
Selostuksen Santun suorituksesta Kuljun yksityisissä ajokoirakilpailuissa 26.10.1903 löydät täältä!

Flory 140 X, 1910 syntynyt narttu

Viipurilainen tehtailija O. F. Herranen osti 1916 kuusivuotiaan Floryn vaasalaiselta toimittajalta J. A. Strandbergiltä. Floryn oli tarkoitus olla lähinnä siitosnarttu, johon sen uskottiin olevan sangen kelvollinen sukutaustaltaan, ulkonäöltään ja kyvyiltään. Myyntihinta oli 200 markkaa (noin 600 euroa). Heti kaupan jälkeen Flory astutettiin Albin Lindholmin A. L. S. A. siitosyhdistystä edustaneella Wekulla. Elokuussa Flory synnytti peräti 11 pentua, joista varaemon puutteessa jätettiin eloon vain seitsemän lupaavinta. Nämä hyvävoimaiset, kauniit ja yhdenmukaiset pennut jaettiin A. L. S. A. -siitosyhdistyksen jäsenten kesken.

Kennelklubin aikakauskirjan ilmoituksista voi päätellä 200 – 300 markan olleen vuonna 1916 melko tyypillinen hinta aikuiselle, jalostukseen käypäiselle ajokoiralle.
FLORYLLE SATTUI JA TAPAHTUI

Vaino 2733 XII, 1918 syntynyt narttu

Vaino syntyi maaliskuussa 1918 ja sen kasvattaja on tuntematon. Rotukirjaan Vainon omistajaksi merkittiin herra E. Salovaara Kaipiaisista. Siirryttyään tehtailija Heikki Lampisen omistukseen, teki se samalla uudesta isännästään aktiivisen kennelmiehen kaikilla saroilla.
Lampinen oli aina ollut intohimoinen metsästäjä, mutta vasta eräs metsästysretki Yrjö Ylänteen kanssa johti hänet laajentamaan harrastustaan. Lampisella oli tuohon aikaan Hei-niminen ajokoira, joka oli kelpo ajaja, mutta täysin mykkä. Kun miehet olivat koko sunnuntaisen iltapäivän leikkineet kuurupiiloa ajossa olleen jäniksen ja sitä mykkänä ajaneen Hein kanssa, sai Ylänne ystävänsä ymmärtämään, että olisi aika alkaa katsella uutta koiraa.

Vaino ei ollut varsinainen kaunotar, mutta hyvärakenteinen ja varma ajaja, vaikkakin haukultaan yksitoikkoinen. Ajokoedebyyttinsä Vaino teki Pakaan kokeissa 1922. Myrskyssä ja räntäsateessa Vaino ajoi isännälleen ensipalkinnon ja iski kipinän, joka teki Heikki Lampisesta kennelmiehen, kokeiden ja näyttelyiden hartaan osanottajan ja innokkaan kokouksissa kävijän. Menestys kannusti Lampista kokeilemaan myös kasvattajan uraa ja Vainosta tulikin varsinkin näyttelyissä kunnostautuneiden Vainon kennelin kasvattien kantaemä.

Maineikkaimpia Vainon kennelin kasvatteja olivat Vainon Ansa, Vainon Hippa, Vainon Ilme, Vainon Kaiho ja Vainon King. Ilmeen omisti helsinkiläinen neiti Lea Greijula ja siitä tuli johtaja J. E. Greijulan Ilmen kennelin kantanarttu.

Vaino synnytti neljä pentuetta ja sen aktiivinen koe- ja näyttelyura sijoittui vuosiin 1922-1926. Vaino kuoli 11-vuotiaana toukokuussa 1929. Vain kolme vuotta myöhemmin, syksyllä 1932 oli Heikki Lampisen vuoro seurata koiraansa ajasta ikuisuuteen vain 52 vuoden iässä.

Stella av Storsved 8413 XVII, 1931 syntynyt narttu

Stellan kasvattaja oli tarkastaja K. Axel Nymark Munsalasta ja koiran omisti purmolainen leipuri Erhard Luukkonen. Stella av Storsved oli käyttövalio.

Stella ajoi ensimmäisenä Suomessa kolme voittajaluokan I-palkintoa peräkkäin, mikä oli merkittävä saavutus. Maaottelussa 1937 Stellaa pidettiin etukäteen Suomen joukkueen vahvimpana lenkkinä, mutta ottelussa suoritus ei mennyt aivan nappiin. Ensimmäisen jäniksensä Stella sai kiinni 60 minuutin ajon jälkeen ja pääsi uusinnalle saaden toisesta jäniksestä ajoaikaa 82 minuuttia. Vasta kolmannessa erässä Stella pääsi omalle tasolleen ja ajoi täydet 120 minuuttia. Toisena kilpailupäivänä Stella haki tuloksetta kahdessa erässä ja sijoittui 60,64 pisteellä toiseksi viimeiseksi.

Ukko av Huuna-Träff 7568 XV, 1929 syntynyt uros

Ukko oli yksi niistä koirista, jotka olivat vilkastuttamassa Träff-siitosrenkaan toimintaa vuoden 1935 paikkeilla. Ukon omistaja ja kasvattaja oli tervakoskelainen metsänhoitaja Fritiof Dahlstedt. Ukko av Huuna- Träffiä käytettiin erittäin paljon siitokseen ja sen laskettiin astuneen vuosina 1934-1939 ainakin 57 narttua.

Professori Kalle Rikala totesi omana mielipiteenään Ukon periyttäneen pikemminkin ulkomuoto-ominaisuuksia ja liian itsenäistä hakua. Ukko av Huuna-Träffin ensipolven jälkeläisistä monet kuitenkin saavuttivat valion arvon ja Kilpaankin osallistui useampi.

Ukko oli käyttövalio ja yksi Suomen edustajista vuoden 1936 Suomi-Ruotsi maaottelussa. Sadekuurot, välillä rankatkin haittasivat työskentelyä maaottelussa ja loppuarvostelussa tuomarit kehuivat Ukon työskentelyä jäljellä luottamusta herättäväksi, vaikka hitaaksi. Ajon vauhtikaan ei ollut keskinkertaista parempaa, kun taas haukku oli keskikarkeaa ja kuuluvaa melko tasaisin korostuksin. Varsinaista ajoaikaa kertyi 77 minuuttia ja Ukko palkittiin toisella palkinnolla, Ruotsin kennelklubin kunniapalkinnolla ja sen hopeisella plaketilla.

Peuha Halu 9751 XVIII, 1930 syntynyt narttu

Kouvolassa 1920 perustetun Halu-siitosyhdistyksen tavoitteena oli luoda keskikokoinen, koottu, kauniinvärinen (käytännössä mustaselkäinen) ajokoira. Yhdistyksen perustajia olivat muun muassa agronomi Uno Bask, eläinlääkäri Erik Bask sekä vapaaherra Rabbe Wrede. Vuoteen 1927 mennessä Halu-koiria oli syntynyt noin 150, joista (todennäköisesti parhaille) 25:lle oli annettu ”Halu” -nimi. Peuha Halun isovanhemmat Veiju Halu 2736 XII ja Steij Halu XIII olivat alkuaikojen nimekkäimpiä yksilöitä.

Kun Pentti Lyytikäinen listasi 1961 julkaistussa kirjassaan (Suomen ajokoirat – ja niiden harrastajat) eniten ensipolven valioita periyttäneet valiot, Peuha Halu oli ainoa narttu, joka mahtui kymmenen periyttäjän listalle. Peuha Halun sijoitus oli yhdeksäs.

Vuosina 1936 ja 1937 järjestettiin Suomen ja Ruotsin välinen maaottelu, jonka Peuha Halu voitti molemmilla kerroilla. Tidskriftissä julkaistussa vuoden 1937 ottelukertomuksessa Peuha Halun kerrottiin näyttäneen ”leijonattaren kyntensä”, ajaen kummatkin ajonsa 111 minuuttia. Toisena kilpailupäivänä ”Peuha-mummo” ajoi jänistä täydet 120 minuuttia, millä varmisti ottelun voiton selvällä erolla toiseksi tulleeseen ruotsalaiskoiraan.

Kaksoisvalio Peuha Halun omisti alavutelainen lääketieteen lisensiaatti, myöhemmin tohtori Lauri Malmgren ja Peuha Halusta tuli myös Malmgrenin Peuhan kennelin kantanarttu.

Mainittakoon vielä, että Tri Malmgren sai sydänkohtauksen ja kuoli 11.12.1938 koemaastoon lähellä Hämeenlinnaa. Koe-erä oli juuri päättynyt ja Malmgren oli lähtenyt ottamaan koiraansa kiinni. Peuha Halu oli jälleen kerran ajanut voittajaluokan ykköstuloksen.

Peuhan Esko 288/IV, 1936 syntynyt uros

Tämä Ukko av Huuna-Träffin ja Peuha Halun poika oli toiseksi eniten ensimmäisen polven valioita periyttänyt valio (Lyytikäinen, 1961) Eskoon oli vahvasti linjattu Uno Baskin omistamaa Bobi Halua 4561 XIV, joka oli Eskon molempien vanhempien isä.

Kausalalaisen toimituskohtaja Viljo Lairilan omistama Peuhan Esko on lisäksi ainoa suomenajokoira, jolla on kolmoisvalion titteli. Käyttö- ja muotovalion titteleiden lisäksi Esko sai siitosvalion arvon, joka myönnettiin ensimmäisen polven jälkeläisten näyttelymenestyksen perusteella. Kun vuosina 1935 käyttöön otetusta siitosvalion arvosta vuonna 1946 luovuttiin, jäi Peuhan Esko suomenajokoirien ainoaksi kolmoisvalioksi.

Esko ja sen pentuesisar Peuhan E-Raija osallistuivat Kilpaan vuonna 1943.

Merkittävimmin Peuhan Eskossa yhdistyivät Trio-koirien ja vanhojen karjalaisten ajokoirien linjat. Eskoa käytettiin siitokseen enemmän kuin mitään muuta ajokoiraurosta siihen mennessä, eikä narttujen laadusta oltu kovin tarkkoja. Jälkeläisten suuresta joukosta löytyi myös paljon ensiluokkaisia yksilöitä, näiden joukossa muun muassa tuleva Ajokuningas Kaisan Ali Ville.

Peuhan Esko hukkui helmikuussa 1949 Kymijoen heikkoihin jäihin. Viljo Lairila oli edellisenä vuonna luvannut lahjoittaa Eskon luurangon Suomen Ajokoirajärjestölle opetustarkoituksiin, kunhan Eskosta aika jättää. Tapaturmainen kuolema tuli kuitenkin yllättäen ja kun Eskon ruumiskin löytyi vasta kuukausien päästä, vuonna 1951 lahjoitettavaksi päätyikin Hopun Jaskan luuranko. Lairila kustansi myös luurangon preparoinnin.

Peuhan Eskon kasvattaja oli alavutelainen tohtori Lauri Malmgren, joka aloitti kasvatustyönsä Peuhan kennelnimellä Eskon emästä Peuha Halusta alkaen.

Kaisan Ali Ville 17531 XXVII, 1944 syntynyt uros. Peuhan Eskon poika.

Kaisan Ali Ville oli vuoden 1950 Ajokuningas, käyttövalio ja huippuluokan käyttökoira. Se oli myös neljänneksi eniten ensimmäisen polven valioita periyttänyt valio (Lyytikäinen, 1961)

Tarkastaja J. E. Haulamon kasvattama ja nelivuotiaasta lähtien Tauno Hämäläisen omistama Ali Ville mainittiin 1950-luvun alussa yhdeksi maamme tunnetuimmista ajokoirista, jonka maine oli kiirinyt aina Norjaan ja Ruotsiin asti. Ajokuninkuuden Ali Ville saavutti 93,25 pisteen tuloksella, mikä oli siihen mennessä paras Kilpa-ottelussa saavutettu tulos. Nelinkertainen lohkonsa edustus Kilvassa oli sekin kunnia, johon mikään muu koira ei ollut yltänyt.

Kaisan Ali Ville oli palkittu näyttelyissäkin kelpo tuloksin, mutta käyttöominaisuuksistaan se tunnettiin parhaiten. Sen haku oli tehokasta ja sopivan laajaa, mikä useimmiten johti jäniksen nopeaan jalkeille saantiin. Ajossa oli vauhtia ja tulta, jolloin koiraa pakenevalle jänikselle ”ei jäänyt aikaa hengähdys- tai juonenpunontataukoihin”. Ali Villen haukku oli tiheätahtista, kaikuvaa ja intohimoista, ja vielä viimeisenä syksynään Ali Ville palkittiin Kilvassa korkeimmat ominaisuuspisteet saaneena koirana.

Paitsi Peuhan Eskolta, Bobi Halun verta virtasi Ali Villen suoniin myös sen emän, Kaisa II:n perintönä. Kaisa siirsi poikaansa myös hippusen kausalalaista risteytettyä ajokoiraa ja Esko-isä puolestaan vanhaa, karjalaista ajokoiraverta, Trio-koiria ja vähemmän tunnettuja kotimaisia risteytettyjä ajokoiria.

Kaisan Ali Ville kuoli keväällä 1953 ”uuteen, tuntemattomaan koiratautiin”, joka oli tappanut useita koiria sekä Suomessa että Ruotsissa. Vahvin epäilys täksi uudeksi virustaudiksi oli tarttuva maksatulehdus.

Vinha Seppo 7252/IX, syntynyt 1944

Kaksoisvalio, joka oli eniten ensimmäisen polven valioita periyttänyt valio (Lyytikäinen, 1961). Sepon omisti ja kasvatti herra H. A. Karjalainen Vammalasta. Vinha Seppo oli varhaiskypsä ajokoira, josta tuli 3-vuotiaana muotovalio ja vuotta myöhemmin käyttövalio.
Vinha Seppoa pidettiin yhtenä suomalaisen ajokoirajalostuksen suurimmista saavutuksista. Seppo oli sekä ulkomuodoltaan että käyttöominaisuuksiltaan harvinaisen varhaiskypsä yksilö. Vuoden vanhana se sai näyttelyistä kaksi voittajaluokan ensipalkintoa ja kaksivuotiaana se ajoi kokeissa kaksi voittajaluokan ykköstä.

1947 agronomi Uno Bask arvosteli Sepon Kennelklubin Championaatti-näyttelyssä seuraavin sanoin: ”Muhkea, hyvätyyppinen koira, jonka kaunis väri sokaisee palkintotuomarin niin kuin yleisönkin. Korvien sijoitus tekee pään oudoksi. Vartalo saisi olla hivenen lyhyempi. Selässä havaittavissa rasittumisen merkkejä. Ei esiinnyt edukseen. Hyvän rakenteensa ansiosta I av.l., II v.l. sekä I k.l. ynnä kunniapalkinto.”

Paljon mainetta saaneen Vinha-kennelin kantakoirana Vinha Seppoa käytettiin paljon siitokseen. Yksi Sepon ensipolven jälkeläisistä oli kehruumestari T. Virtasen omistama Hopun Iiro 1848 A, jonka mainittiin olleen nopea ja varma jäniksen ylösottaja ja joka omasi kuuluvan, kaksiäänisen haukun. Noin 160 narttua astunut Hopun Iiro osallistui Kilpaan vuonna 1954 ja sai näyttelystä CACIBIN 1949. Iiron lisäksi Vinha Sepolla oli muitakin Kilpaan osallistuneita jälkeläisiä.

Vinha Seppo kuoli tapaturmaisesti vuonna 1953.

Renun Hely 15835/XI, 1947 syntynyt uros

Herra Matti Tolvasen kasvattama ja nurmeslaisen autoilija Yrjö Tervamaan omistama Renun Hely oli risteytetty ajokoira ja vuosien 1956 ja 1957 Ajokuningas. Hely osallistui Kilpaan myös vuonna 1958, mutta tuli suljetuksi ja sijoittui ottelussa viimeiseksi.

Helyn voitto vuonna 1956 herätti tavallista suurempaa huomiota koiran sukutaustan vuoksi. Helyn kasvattaja oli nurmeslainen maanviljelijä Matti Tolvanen ja sen emä, risteytetty ajokoira Renu 14776 /XI oli melko kirjavaa ajokoirasukua. Muutama sukupolvi taakse päin sukutaulusta löytyi sveitsiläisiä ja englantilaisia koiria, joihin Helyssä yhdistyivät kuulujen nurmeskoirien, Peuhan Eskon ja Ukko av Huuna-Träffin veret.

Nuorempana Hely oli palkittu näyttelyssä avoimen luokan II palkinnolla ja ajo sillä kulki hyvin vielä kuolinvuonna 1960.

Lähteet:

Suomen Kennelklubin aikakauskirjat/tidskriftit

Suomen Kennel-Liiton aikakauskirjat

Pentti Lyytikäinen: SUOMEN AJOKOIRAT – ja niiden harrastajat (1961)

Aarre Läntinen: Suomen Ajokoirajärjestön historia 1902-1992

Matti Envall: Suomenajokoira & ajokoirametsästys (2005)

https://nurmeskoirat.blogspot.com/