Punaruskea sen olla pitää!

Vastaperustetun (1889) Suomen Kennelklubin toivottiin laittavan vauhtia oman, suomalaisiin olosuhteisiin sopivan ajokoirarodun kehittämiseen. 1800-luvun lopulla ajokoirat olivat suurimmaksi osaksi Ruotsista tuotuja, raskastekoisiksi ja löysänlaisiksi mainittuja, mutta innokkaita metsästyskoiria. Vaikka hyvät käyttöominaisuudet olivat ulkonäköä tärkeämpi jalostuskriteeri, keskikokoisen ja hieman kevyemmän ajurin uskottiin sopivan paremmin Suomen joskus hyvinkin vaikeakulkuisiin, mäkisiin ja raskaisiin maastoihin.

Kennelklubin ensimmäinen koiranäyttely järjestettiin Helsingissä 23-25.5.1891. Näyttelyn selailtava luettelo löytyy täältä. Ajokoirista näyttelyssä esitettiin kahdeksan kettukoiraa, viisi ruotsalaista ajokoiraa, neljä kostromalaista (venäläistä) ajokoiraa ja 57 sekarotuista ajokoiraa. Ajokoiraharrastuksen laajuudesta kertoo paljon se, että näyttelyyn ilmoitetusta 157 koirasta lähes 38 prosenttia oli sekarotuisia ajokoiria.

Sekarotuisten ajokoirien luokassa 38 koiraa edusti erilaisia yhdistelmiä englantilaista, sveitsiläistä, venäläistä, puolalaista, saksalaista, ranskalaista, tanskalaista ja suomalaista verta. 21 koiran perustiedoissa ei mainittu maata, joten ehkä niiden suvussa ei tiedetty olevan aivan tuoretta tuontia. Tähän joukkoon kuului myös Jalo-niminen uros, jonka lyhyesti kerrottiin olevan 1883 syntynyt ilveskoira, jonka entinen omistaja oli ollut metsästäjä Faltin.

Vuoden kuluttua järjestettiin Kennelklubin toinen näyttely, jossa suomalaisiksi jo ajatellut olivat omana ”suomalaiset ajokoirat” -ryhmänään ja ruotsalaiset sekarotuiset erotettuna muista sekarotuisista ajokoirista omaksi ryhmäkseen.

Suomalaisten ajokoirien ryhmässä esitettiin kaksi tummanruskea-keltaista urosta, Rocco ja Frej sekä ruskeakeltainen, tummaselkäinen narttu Leyla ja sen kahdeksan pentua. Näiden kolmen aikuisen lisäksi tuomaristo siirsi sekarotuisten ajokoirien ryhmästä kolme urosta ja viisi narttua suomalaisiin ajokoiriin.

Sekarotuisten ajokoirien ryhmään oli ilmoitettu 58 aikuista koiraa, 17 pentua ja kolme pentuetta. Joukossa oli ruskeita valkeilla merkeillä tai ilman, huomattava joukko valkoisia mustilla ja/tai ruskeilla merkeillä, mutta ylivoimaisesti suurin ryhmä olivat mustanruskeat, joko valkoisilla merkeillä tai ilman.

Ensimmäisissä näyttelyissä nähdyn perusteella suomalaisen ajokoiran rotumerkit vahvistettiin vuonna 1893. Rodulle toivottu pääväri – ehkä hieman yllättäen – oli punaruskea. Lieneekö sattumaa, että sama punaruskea oli, tai tuli myöhemmin olemaan tuttu länsisuomenkarjasta, suomenhevosesta ja suomalaisesta haukkuvasta lintukoirasta.

Tai ehkä sittenkin mustaruskea

Rotukirjasääntöä luodessaan Suomen Kennelklubi noudatti niin kutsutta englantilaista mallia. Siinä jokainen ilmoitettu, edes jossakin määrin puhdasrotuinen yksilö merkittiin Suomen Kennelklubin koirannimiluetteloon, eli rekisteriin. Seuraavalle portaalle eli varsinaiseen rotukirjaan kirjattiin ne koirat, joiden sukutaulu käsitti vähintään kaksi sukupolvea ”ja on täydellisesti oikea”. Rotukirjaan pääsivät myös sinne aiemmin merkityistä koirista polveutuvat yksilöt sekä sellaiset, jotka olivat saaneet näyttely- tai koepalkinnon.

Lupaavat, mahdollisimman hyvin rotumerkkejä vastaavat ajokoirat merkittiin rotukirjan osastoon nimeltä ”Osasto ns. suomalaista ajokoiraa varten”. Parhaat ja tietyt vaatimukset täyttävät voitiin siirtää edelleen luokkaan ”XIII Suomalainen ajokoira”.

Vielä vuoden 1896 näyttelyn jälkeen kyti toive punaruskeasta suomenajokoirasta vahvana. Maanomistaja ja vapaaherra Otto Wrede ylisti Kennelklubin Tidskriftissä Helsingin näyttelyssä ”niin sanottuja suomalaisia ajokoiria” varten perustetussa osastossa esitettyjen 18 koiran edustaneen ilahduttavan yhtenäistä tyyppiä, ottaen huomioon, miten sekalaista ajokoiramateriaalimme tuohon aikaan oli. Wrede tosin myönsi, että vielä esiintyi useampia korjausta vaativia ulkomuotovirheitä, ennen kuin rotu olisi siinä kuosissa, että se voisi kunnialla kantaa isänmaamme nimeä omana ajokoirarotunamme. Mainitusta 18 ajokoirasta peräti kahdeksan oli samassa luokassa esitetyn Marco af Rocco-Doran jälkeläisiä ja isänsä tapaan luokan parhaita koiria.

Lopulta punaruskean ajokoiran jalostuksessa nousi seinä vastaan ja vuonna 1902 ns. suomalaista ajokoiraa varten perustetusta osastosta luovuttiin. Schillerin ja Hamiltonin koiria muistuttavat mustamantteliset ajokoirat olivat tulleet muotiin ja seuraavat kymmenen vuotta kaikki kotimaiset ajokoirat kirjattiin rotukirjassa luokkaan XIV Sekarotuinen ajokoira (suomalainen).

1908 Kennelklubi vahvisti suomalaiselle ajokoiralle (rotukirjaluokka 13a) uudet rotumerkit. Toivotuksi väriksi oli kirjattu ”musta punasenruskeilla tai keltaisilla kirjoilla (pienet valkoiset täplät ovat sallittuja rinnassa, hännän päässä ja käpälissä); punainen tai keltainen valkeinen kirjoineen tai ilman niitä.”

Koirannimiluettelosta luovuttiin 1912, jolloin rotukirjanpidossa siirryttiin saksalaiseen järjestelmään. Siinä koirat kirjattiin suoraan rotukirjaan, mikäli ne jollain tavalla oli todistettu puhdasrotuisiksi.