Parisataa vuotta sitten suomalaiset ajokoirat olivat vielä melko kirjavaa joukkoa – myös kirjaimellisesti. Yhden varhaisimmista kirjallisista merkinnöistä suomalaisesta ajokoiraharrastuksesta teki Suomen metsästyskuninkaaksikin kutsuttu Johan Jakob Maexmontan (1796 – 1884), joka hienosta nimestään huolimatta oli varsinaissuomalaista, talonpoikaista sukujuurta. Maexmontan omisti pitkän elämänsä aikana vähintään sata ajokoiraa ja hän myös kasvatti koiria Bussilan (myös Pussilan) kartanossaan Piikkiössä.
Tietokirjailija Maexmontan
J. J. Maexmontan kirjoitti 1850 julkaistun kirjan ”Om Harjagt med Stöfvare” (Jäniksen metsästys ajokoiran avulla) ja keskittyi siinä kuvaamaan Suomen oloihin sopivia ajokoiria, jotka ajoivat vain jänistä, tai sen ohella myös kettua.
Kirjan mukaan suomalaiset ajokoirat polveutuivat 1800-luvun alkupuolella lähinnä suurista, honteloista saksalaisista roduista ja pienemmästä mutta vantterammasta smålantilaisesta ajokoirasta. Suomalaisten ajokoirien taustalla olleet saksalaiset olivat väriltään enimmäkseen punaruskeita valkoisin raajoin tai valkoisia punaruskein raajoin. Smålantilaiset puolestaan olivat usein mustia ruskeilla raajoilla tai punaruskeita valkoisin raajoin.
Rotujen sekoittumisen myötä koirien värikirjo laajeni ja Maexmontan totesi aikakautensa ajokoirissa esiintyvän myös sudenharmaita ja jopa laikullisia koiria. Väristä riippumatta ajokoirat olivat kuitenkin enimmäkseen sileäkarvaisia.
Kirjassaan Maexmontan muistutti myös hyvän koiranpidon tärkeydestä: ”Jos minun koirani ovat kestäneet metsästyksessä kauemmin kuin muiden, jos minä olen saanut ne tottelevaisemmiksi ja uskollisemmiksi kuin muut, on ainoa syy tähän se, että olen hoitanut ne hyvin ja huolehtien, mikä on tehnyt ne kykeneviksi kestämään enemmän kuin sellaiset koirat, jotka metsästyksen lopettamisen jälkeen on jätetty hoitamatta tai vieraan hoitoon, ja taas seuraavana aamuna on kutsuttu uusiin ponnistuksiin.”
Sipoon puolalaiset
Suomessa metsästykseen käytettävien ajokoirien ulkomuodossa ja taipumuksissa oli vielä 1800-luvulla epäilemättä suurta alueellista vaihtelua. Koska vanhaa, yhtenäistä suomalaista kantaa ei ollut, kasvatustyön oli pitkälti pohjauduttava tuontikoiriin.
Sipoon Metsästysyhdistyksessä harrastettiin sen perustamisesta (1875) lähtien puolalaisia ajokoiria osaksi varmasti siksi, että yhdistyksen taitava metsästäjä ja riistanvartija Martin Karnjevski oli puolalaissyntyinen, mutta myös siksi, että ominaisuuksiltaan puolalaiset ajokoirat soveltuivat hyvin seuran jäsenten käyttötarkoituksiin eli petojen pyyntiin. Sipoon puolalaisten kantavanhemmat olivat 1876 Puolasta tuotetut uros Saigraj ja narttu Spevka. Koirien mainittiin olleen huomattavan löysiä ja hitaita, mutta erinomaisia kettu- ja ilveskoiria. Kantakoirien pienet puutteet korvasi niiden erinomainen nenän käyttö, hyvä löytökyky ja hyvä ajo. Luonteeltaan koirat olivat karskeja ja sitkeyttä riitti tarvittaessa aamusta iltaan jatkuneeseen ajoon.
Ruotsalaista, suomalaista ja Sipoon puolalaista verta löytyi ainakin Suomen Kennelklubin ensimmäisen rotukirjaniteen koiranimiluettelossa mainituista uroksista Andruschka, Mischka ja Vaschka. Yhdestä Mischkan 1894 syntyneestä pentueesta kolme päätyi Dan. Joh. Wadénille, joka antoi pennuille nimeksi Yks, Kaks ja Kolm. Monitoiminen Daniel Johannes Wadén oli yksi suomalaisen ajokoirajalostuksen merkkihenkilöistä.
Vahvat juuret Ruotsiin
K. W. Koskimies julkaisi ensimmäisen suomenkielisen koirarotukirjan vuonna 1908. ”Rotukoiria” -kirjassaan Koskimies nimesi Smålannin ajokoiran Ruotsin vanhimmaksi ja pitkään myös ainoaksi ajokoiraroduksi. Koskimiehen mukaan Smålannin ajokoiraksi kutsuttu rotu polveutui itävaltalaisista ja ranskalaisista ajokoirista sekä Ruotsalaisista pystykorvista. Pitkän valtakautensa jälkeen rodun yhtenäisyys ja ominaisuudet kuitenkin heikkenivät, jonka seurauksena 1800-luvun alkupuolella maahan alettiin uudestaan tuoda ulkomaalaisia ajokoirarotuja. Uusista roduista muutamia saksalaisia pidettiin erityisen etevinä ja niistä syntyi sittemmin rotu, joka kantaa edelleen luojansa kreivi Hamiltonin nimeä. 1900-luvun alkuvuosina Hamiltonien rinnalla merkittävimpiä ruotsalaisia ajokoiria olivat niin kutsutut Schillerin ajokoirat, jotka olivat suurimmaksi osaksi ulkomaista alkuperää.
Suomen silloisista ajokoirista Koskimies totesi, että niiden vahvimmat juuret johtivat Ruotsiin. Paitsi Hamiltonin ja Schillerin kasvatteja, myös Englannista ja Sveitsistä ajokoira-ainesta hankkineen kapteeni Rydholmin koiria löytyi siihen aikaan useimpien ajokoiriemme sukutaulusta. Pienen lisämausteensa suomalaiselle kasvatustyölle antoi jonkinlainen joukko venäläisiä ja puolalaisia ajokoiria.
Koskimies uskoi vakaasti, että Suomessa ajokoirametsästys tulee jatkumaan pidempään kuin Ruotsissa, sillä 1900-luvun alussa se oli ylivoimaisesti suosituin metsästysmuoto maassamme. Koskimies nimesi neljä suomalaista ajokoirarotua; Lindholmin, Ranastam, Trio ja Ain, joita kasvattajat olivat lähteneet itsenäisesti viemään eteen päin, pyrkien pitämään rotunsa puhtaana sekoituksista ja jalostaen niitä samalla metsästysominaisuuksiltaan yhä täydellisemmiksi.
Koskimiehen mainitsemia ”rotuja” on pikemminkin pidettävä hieman toisistaan poikkeavina kantoina tai linjoina, joita jalostivat joko yksittäiset kasvattajat tai mikä yleisintä, isomman harrastajajoukon muodostamat jalostusyhdistykset.
Stål ja kumppanit
1800- ja 1900-lukujen taitteessa ajokoirien tuonti Ruotsista Suomeen oli vilkasta. Koepalkittujen jälkeläisten määrällä mitattuna merkittävimpiä ruotsintuonteja olivat neljä kreivi A. P. Hamiltonin välityksellä saatua ajokoiraa; 1891 syntynyt Klinga II 450, 1892 syntyneet sisarukset Stål 178 ja Stella II 194 sekä 1896 syntynyt Castor 652.
Tunnettu vaasalainen ajokoirametsästäjä Janne Finnilä osti Stålin ja Stella II:n pentuina, ja kun kreivi Hamilton vieraili Suomessa palkintotuomarina, lahjoitti hän kunniapalkintona Finnilälle kaksi vielä syntymätöntä pentua. Castor oli toinen niistä.
Lähteet:
Suomen Metsästysmuseon julkaisema näköispainos ja suomennos J. J. Maexmontanin kirjasta ”Om Harjagt med Stöfvare – Jäniksen metsästys ajokoiran avulla” vuodelta 1850. (2004)
K. W. Koskimies: ”Rotukoiria” (1908)
Suomen Kennel-Liitto 15 vuotta: Ajokoiriemme alkuaineksia (1950)
